DH-päivä

Torstaina oli Teneriffan reissuni viimeinen ajopäivä ja Miken mukaan loppuhuipennus, grande finale. Nousimme voimaa uhkuvalla Citroen
Saxolla lähes kahteentuhanteen metriin Las Lajaksen leirintäalueelle, josta tunkkasimme pyöriämme noin kymmenen minuuttia trailin lähtöpaikalle. Mike nimittää pätkää Rock-n-rolliksi, koska se on niin kivikkoista. Olin hieman hermostunut, koska tunkkaamista kummempaa lämmittelyä ei tullut ja suoraan alamäkirokkaamiseen lähteminen johtaa yleensä melko kulmikkaaseen ja jäykkään ajoon.

Muskeliauto Las Lajaksella

Suojia pukiessamme huomasin unohtaneeni hanskat, joka nosti entisestään hermostumispisteitä. Kaatuessa käden osuvat yleensä ensimmäisenä maahan ja kivikkoon notkahtaminen pienestäkin vauhdista avokäsin on melkoisen ikävää hommaa. Mikellä oli lämpimät neopreenihanskat varalla, mutta ne olivat sen verran isot ja löysän tuntuiset, etten niiden kanssa halunnut lähteä rokkaamaan. Pitäisi vain olla kaatumatta.

Ensimmäinen, arviolta 400 laskumetrin osuus olikin semmoista kivikkorynkytystä, ettei pahemmasta väliä. Edellisten lenkkien kivikko-osuuksilla olin yleensä ollu Mikeä nopeampi, mutta nyt hän lasketteli dh-pyörällään menemään ja pienenkin virheen tai epävarman kohdan jälkeen jäin ihmettelemään loittonevaa selkää. Ensimmäisen kerran tällä reissulla sain maistaa kevyttä armpumppiakin. Pidimme kuitenkin sen verran taukoja, ettei siitä muodotunut missään vaiheessa ongelmaa.

Rock-n-rollin lopuksi ajetaan sileämmällä hiekkapohjalla vauhdikkaampaa mutkittelua. Siis jo tekniikka riittää vauhtiin. Mutkat olivat suurilta osin mukavasti penkkautuneet, mutta kuitenkin sen verran kuluneita ja paikoin sortuneita, etten millään pystynyt pitämään pakettia nätisti kasassa. Kerran lipesi eturengas alta ja kädestä rullautui nahka muutamasta kohtaa.

Rullasimme asfalttisiirtymän n. 1200 metrin korkeuteen, josta alkoin varsinainen paikallinen dh-reitti. Mike piti lyhyen opastuksen tulevasta. Arvasin pätkän olevan youtubesta tuttu, joten tiesin alussa olevan muutaman hyppyrin. Miken perässä hypyt oli helppo ajaa, vaikka kaksi viimeistä olikin hieman äkäisiä pieniä linkoja. Pätkä oli sulavaa loikottelua tasaisella pohjalla ja lievesti pengerretyillä mutkilla. Sitten pidettiin taas pieni briiffaustauko, luvassa olisi mutkan jälkeen hieman puskista tuleva gäppi (odotin hyppyä, mutta se olikin gäpillinen pieni droppi) ja kaksi miehen korkuista lautadroppia. Ensimmäisen dropin voisi kuulemma ajaa sokkona, mutta toiseen kannattaisi pysähtyä. Hitaasti ajaessa putoaisi terävien kivien päälle, joten olisi hyvä tarkastaa, mitä alla on.

Ensimmäisen dropin ajoin hieman keulapainoisena alas ja vihdoinkin sain käytettyä koko keulan joustomatkan. Toiselle dropille pysädyin. Näytti melko hurjalta, sillä vaikka lautakyhäelmä oli ehkä juuri miehen korkuinen, varsinainen alastulo olisi kuitenkin melko pitkällä ja ainakin metrin alempana. Koska Mike oli dropin jo ajanut ja edellisestäkin selvisin, talutin pyörän vähän matkaa ylös saadakseni vauhtia ja lensin nätisti kivikon yli. Alastulo oli itseasiassa paljon sulavampi, kuin ensimmäisellä dropilla.

Loput reitistä oli kunnon dh-rynkytystä. Irtokiviä, droppeja, jyrkkää mutkittelua… Kaikkea sitä, mikä saa tuntemaan itsensä kömpelöksi kuskiksi, mutta on samalla aivan äärettömän hauskaa. Tapansa mukaan Mike otti mutkissa etäisyyttä ja jäin ihmettelemään, mistä pito niihin löytyy. Itse en vain saanut varmuutta painaa kunnolla mutkiin, joissa näytti olevan kova pohja, mutta irtokiveä päällä.

Pysähdyimme matkalla vielä muutaman kerran ja testasimme myös Miken työn alla olleen uuden haaraan reitillä. Mikekään ei ollut sitä aiemmin ajanut ja vähän keskeneräiseltä se tuntuikin. Kyllä sen ajamaan pystyi, mutta matkalla olleisiin droppiin ja hyppyriin ei kyllä alastuloihin vaadittavia vauhteja saanut.

Juuri ennen loppupaikkaa oli vielä, Miken sanojen mukaan, viiden metrin gäppi, joka olisi rauhallinen hypättävä, kunhan vauhtia oli tarpeeksi. Poljin Miken perässä vauhtia ja lähestyimme kahta nokkaa. Valmistauduin jättimäiseen loikkaan, mutta hyppy olikin melko pieni, joten varsinainen gäppi olisi vasta edessä. Koska en tiennyt mitä oli tulossa, sormet halusivat hamuilla jarruja. Jouduin käskemään olemaan hamuilematta. Pysyin Miken vauhdissa ja hyppy oli todella rauhallisesti rullattavissa. Ilmassa tosin mietin, että on tässä varmasti reilusti enemmän väliä kuin 5 metriä. Luulin reitin loppuvan gäppiin, mutta sen jälkeen olikin vielä iso pöytähyppyri, johon vauhdit eivät enää riittäneet. Poljin sisuntuneena takaisin ylämäkeen, mutten silti saanut tarpeeksi vauhtia hyppyyn.

Miken tyttöystävä ja apukuskimme Bettina odotteli meitä alhaalla ja nousisimme uudestaan n. 600 metrin korkeuseron verran dh-pätkän alkuun. Matkalla Mike esitti kysymyksen, juonko viiniä, joka johta pikapysähdykseen paikallisella luomurypäleitä viljelevällä viinitilalla. Maistelimme viinejä, mutta kun jo muutama siemaus tuntui humahtavan päähän, jätin laajemman maistelun sikseen ja valitsin maistamistani punaviineista miellyttävimmät kotiinviemisiksi.

Rengashommissa. Sää ja maisemat voisivat olla huonommatkin

Toisella vedolla dh-pätkää pysähtelimme hiukan vähemmän, mitä nyt Mike puhkoi dropissa renkaansa. Vihaa kuulemma tubeless-systeemejä, enkä ruvennut siinä sen enempää omia mielipiteitäni puolustelemaan. Ehkä sekin flätti olisi ilman sisäkumia jäänyt saamatta, ehkä ei. Flätin jälkeen ajoin välillä Miken edellä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa reitti tulisi risteämään muutaman kerran. Mike katosi taas muutaman mutkan jälkeen näkyvistä, mutta sain kuitenkin pidettyä melko hyvän rokkimeiningin päällä. Ainakin melkein loppuun asti. Eräässä jyrkässä kohdassa saatoin yliohjata tai vain ajautua huonolle linjalle ja lähdin kippaamaan tangon yli. Kaatuminen ei sinällään ollut paha, mutta suurin osa painostani laskeutui kylki edellä ohjaustankoon. Henki salpautui hieman ja kylki tuntui pahalta. Murtuneista kylkiluista olen kuullut tarinoita, eikä kipu kuitenkaan siltä tuntunut. Mike oli ajanut jonkin verran kauemmaksi ja ajoin rauhassa hänen luokseen. Uskottelin, että kaikki oli suhteellisen hyvin ja Mike suostui vielä johdattelemaan meidät viimeisen gäpin yli. Gäpin jälkeisen loivan mutkankin yritin ajaa taitoni mukaan, mutta pöytähyppyriin en taaskaan saanut tarpeeksi vauhtia. Harmitus.

Kylki tuntui ja tuntuu edelleen parin päivän jälkeen aika kipeältä, mutta eiköhän tämän kanssa eletä. Käsiin tuli muutama pieni naarmu lisää, mutta eniten jäi harmittamaan hyvän päivän päättänyt tylsä kaatuminen. Varsinkin, kun kaatuminen oli niin loppuvaiheilla, ettei sen jälkeen enää uutta ajofiilistä saanut päälle. No, kuudentena perättäisenä ajopäivänä ja minun dh-kokemuksellani, päivä olisi joka tapauksessa alkanut olla paketissa. Reitti oli niin vaativa, että vaikka sen toisella kerralla olisinkin onnistunut ajamaan kaatumatta, kolmas kerta olisi jo ollut liikaa.

Reissun ajot oli ajettu ja laskimme vähän matkaa kylään pitsalle ja oluelle. Ja fiilistelemään yhteisiä ajojamme mtb-hurmoksessa. Hauskaa oli kyllä ollut, se täytyy myöntää. Omatoimipäivien kommelluksien kanssa polkemista oli tullut tarpeeksi ja alamäkeäkin mukavasti. Viimeinen päivä todella kruunasi reissun. Olisin vaikka yhden välipäivän jälkeen ajanut koko kuuden päivän homman uusiksi. Vaan seuravaa mtb-lomaa on oottaminen.

Spessu kaikkensa antaneena. Keskiö menee vaihtoon ja muutama pinna löysällä takakiekosta. Muuten melko huoletonta menoa

Lisää endurolenkkeilyä

Eilen, toisen omatoimipäiväni oli tarkoitus myöskin alkaa bussisiirtymällä Las Lajakseen. Katastrofin välttämiseksi poljin Playa de las Americakseen odottamaan bussia. Olin siellä noin yhdekseltä ja odotellessani säädin klossit uudestaan. Jalassani oli eri kengät kuin edellisenä päivänä ja klossien asennot tuntuivat siirtymää ajaessa hieman huonoilta. Säätämiseen kuluneesta ajasta huolimatta kerkesin jo pelästyä, etteikö bussi edes tulisi kyseisen pysäkin kautta. Tulihan se sieltä, tapansa mukaan myöhässä, ja ruumassa oli valmiiksi pari muutakin pyörää. Toinen näytti tutulta ja bussiin astuessani takapenkillä vilkuttelikin iloisesti ystäväni, englantilaispappa. Bussimatkan aikana hänkin paljastui nimeltään Mikeksi. Pappa-Mike oli menossa Teidelle. Meinasi mennä kaapelihissillä huipulle, juosta takaisin ja lopuksi rullailla pyörällä kämpilleen.

Las Lajas. Paikka, jossa vessapaperi ja istuinrengas on liikaa pyydetty

Itse jäin pois Las Lajaksessa. Sää oli aurinkoinen, mutta hieman viileä, joten laitoin takin päälle. Rusketusrajoista saisin vielä unelmoida. Las Lajaksen leirintäalueelta reitti alkaa leveänä hiekkatienä, jota jatkuu noin kahdeksan kilometrin verran. Jossain kohtaa tie kapeni lähes olemattomaksi ja loppui kokonaan. Kerkesin jo kirota omatoimimatkailut syvimpään helvettiin, mutta onneksi olin ajanut vain muutaman mutkan liian pitkään. Olin kuin olinkin oikeassa paikassa, reitin alku oli vain hankalasti nähtävissä. Paikka oli siis sama, mihin opas-Miken kanssa olimme ensimmäisenä ajopäivänäni kantaneet pyörämme toiselta huoltotieltä. Vaikka molemmat reitit olivat lähinnä huoltotietä, Miken versio oli kuitenkin jollain tapaa mukavampi ajaa. Mutkiin ei tarvinut jarruttaa yhtä paljoa ja matkalla oli enemmän töyssyjä, joista saattoi hieman hypätä.

Anyway, huoltotiet ovat kuitenkin enimmäkseen pakollinen paha ennen pääsyä hauskoille osuuksille. Ajoin tätä, Pipeline Passagen polkuosuutta nyt kaiken kaikkiaan kolmatta kertaa. Ensimmäistä kertaa yksinäni ja myöskin ensimmäistä kertaa varsinaisesti pysähtelemättä. Muutaman kerran jouduin tosin hidastamaan tai jopa pysähtymään kun polku meinasi kadota. Pätkä on kivikkoista polkua, mutta kun vauhdin pitää yllä ja jaksaa polkea muutamissa ylämäissä, erittäin mukavaa ja vauhdikasta menoa.

Kun polku loppui, olin ollut matkalla alle puolituntia ja siitäkin varsinaisella polulla vajaa kymmenen. Jos olisin luottanut painovoimaan, reitilläni olisi ollut enää yksi lyhyehkö polkuosuus, joten päätin luottaa jalkoihini. Päivän lähtöpaikka oli ollut n. 2000 metrissä ja olin laskenut noin tuhannen metrin korkeuseron alas. Aioin polkea Vilafloriin pitämään taukoa ja siitä taas aina Teatimelle asti.

Suojat päälle ja nauttimaan

Taukojen ja lähes kahden tunnin siirtymien jälkeen mittari näytti 800 nousumetriä. Edellisen päivän jäljiltä nousurytmiä ei oikein löytynyt, mutta pääsinpä silti sinne, minne halusinkin. Vaikka päivä oli alkanut aurinkoisena, Vilaflorissa ollessani pilviä alkoi hiljalleen kerääntymään. Vilaflorin jälkeisellä huoltotiesiirtymällä näkyvyys alas katosi taas lähes kokonaan, mutta ilma ei onneksi edellisen päivän tapaan ollut kovinkaan kostea. Ensimmäinen alamäkipätkä, jota edellisenä päivänä ajaessa olin ollut hieman varovainen, meni paljon mukavammin. Kosteaa ei tarvinut pelätä, eikä kroppakaan tuntunut kovin väsyneeltä.

Sumua, muttei liikaa. Kuvan polku tullaan ylämäkeen, eikä sitä aina jaksa polkea

Singletrack-osuutta edeltävää nousua en eilenkään jaksanut polkea. Kerran olin sen tehnyt, eikä sitä enää tarvitsisi todistella. Tunkkauksen jälkeen otin muutaman valokuvan ja alkavaan laskuun valmistautuessani totesin, että onpa taas kaikki vaiva ollut todellakin sen arvoista. En ole varma, kestääkö Teatimenkaan polkuosuus edes kymmentä minuuttia, mutta yhtä juhlaa sen laskeminen kuitenkin on. Kerran silläkin hukkasin polun, mutta muuten laskeminen oli paremman näkyvyyden ja kuivemman polun takia hauskempaa kuin edelliskerralla.

Polun jälkeen, Cruz de Teasta oli taas siirtymä San Migueliin. Tällä kertaa aioin löytää Aldea Blancalle (joka ei siis kuitenkaan ole se näköalareitin paikka, vaikka edellisenä päivänä niin aloin jo uskomaan) johtavan polun. Meinasin taas päätyä Miken paskapolulle ja vaikka sinne päin osoittikin Aldea Blancan kyltti, päätin olla lähtemättä. Yritin katsoa tammikuisesta gps-jäljestä reittiä, mutta millään en löytänyt oikeaa tienhaaraa pieneltä alueelta, minne olisi pitänyt lähteä. Ajoin isompaa tietä alas paikkaan, jossa mutka liippasi gps-jälkeä läheltä, mutta siinä oli rotko välissä. Kiipesin myös yhdelle mäennyppylälle katselemaan, näkyisikö polkua missään. Kauankohan siinä vierähti aikaa? Puolituntia tai tunti. Niin, sitä omatoimimatkailua.

Tuolla jossain minun pitäisi olla. Vaan välissä on rotko

Mutta näitä seuraamalla, väärään suuntaan, löytyi oikea reitti

Lopulta tajusin lähteä seuraamaan maahan maalattuja trail-opasteita, mutta väärään suuntaan. Nämä merkit olivat minut edellisenäkin päivänä saaneet uskomaan, että oikea reitti löytysi haarautumalla jostain Miken opastaman matkan varrelta. Kaktuksia sieltä löytyi. Nyt kuitenkin löysin oikean reitin sortuneiden pikkuteiden läpi ja vihdoin tunnistin hiekkapohjaisen ja kivikkoisen polun, jota olin kaksi päivää etsinyt. Muistin, että reitillä olisi jonkin verran poljettavaa, joten jätin satulan hieman alinta asentoa korkeammalle. Säkitykseenhän se johti, mutta muuten reitti oli mitä mainioin. Pakko uskotella itselleen, että jopa kaiken vaivan arvoinen.

Reitti päättyi lähelle erittäin mauttoman näköistä linnaa, jonka luona pakkasin suojat ja takin kiinni reppuun. Edessä oli mäkinen, n. 12 kilometrin siirtymän naksuvalla keskiöllä ja kuivilla ketjuilla Los Cristianokseen, jossa pääsin olutlasin ja munapatongin ääreen. Strategiset arvot tälle kevyemmälle endurolenkille ovat mittarin mukaan n. 68 km matka, nousumetrejä reilu 1300 ja laskua rapiat 3400.

Mikä tämäkin rotisko on? Aito keskiaikainen linna?

Koska eilen en meinannut päästä enää illalla sängystä ylös ja syömään, päätin tänään ottaa hieman iisimmin. Lähdin taas polkemaan Americaksen bussipysäkille, mutta jostain syystä halusin ajaa muualla kuin isolla autotiellä ja onnistuin silläkin parin kilometrin siirtymällä melkein eksymään. Olin kuitenkin ajoissa pysäkillä ja bussin saavuttua ajattelin tyytyväisenä, että saisin pappa-Miken matkaseurakseni. Olihan hän puhunut tänäänkin tulevansa samalla kyydillä ylös. Ruumassa olikin GT-merkkinen pyörä, mutta nähtävästi se kuului jollekin muulle, koska Mikeä ei bussissa näkynyt.

Las Lajaksessa paistoi aurinko!

Ja ihmekös tuo, kun oltiin pilvien yläpuolella. T-paitasää alusta loppuun

Maksoin kuskille tarvittavat 6,05€ ja pääsin taas Las Lajakseen. Poljin siitä noin kilometrin matkan ja sata nousumetriä Retamareksen reitin starttipaikalle. Reittihän alkaa huoltotiellä, mutta jossain vaiheessa se rupeaa risteämään Las Lajaksen ja Adejen välisen patikointireitin kanssa. Suuren osan matkasta selviää seuraamalla patikointireitin merkintöjä. Itse seurasin niitä hieman turhankin orjallisesti ja päädyin pari kertaa hieman huonosti ajettaville osuuksille. Veden kuluttamaa uraa, kivisiä ylämäkiä ja turhan tiukkaa siksakkia. Mukavaakin ajettavaa “väärällä” reitillä oli, mutta koko reitin hauskimman ja sulavimman pätkän ajoin huti, kun arvoin polun haarautuessa kahtia ja päädyin seuraamaan patikointimerkintöjä.

Kun pääsin taas oikealle reitille, luvassa oli parasta tai pahinta kivikkorynkytystä, mihin matkallani olen törmännyt. Erittäin hauskaa ja tällä kertaa renkaatkin pysyivät ehjänä. Viime vuonna rikoimme renkaamme Darranin kanssa kyseisellä pätkällä lähes samanaikaisesti. Oikea dh-kumi takana ja molemmissa päissä 2 bar näyttää tekevän ihmeitä. Kivikkorynkytys päättyy mahtaviin näkymiin jyrkänteen reunalle ja käytännössä päivän varsinaiset ajot olivat melkein siinä.

Näkymät jyrkänteeltä. Asfaltti oli ainoa löytämäni reitti alas

En tiedä, olisiko jyrkänteeltä päässyt vielä jotain haastavaa patikointireittiä aina Adejeen asti. Jo vähän matkan päähän päästyäni nimittäin huomasin tulosuuntaani osoittavan Adejen kyltin. Ajoin vähän matkaa takaisin päin, mutta kun sopivaa reittiä ei löytynyt, eikä Darrankaan ollut moista reittiä näyttänyt, ajattelin sen olevan sopimaton ajettavaksi. Eli tuomioni oli loputon määrä neulansilmämutkia alas asfalttia pitkin. Jyrkkää asfalttia. Kävi taas jo mielessä, ylikuumenevatko jarrut, koska mutkiin ja viimeiseen risteykseen jouduin jarruttamaan aika reilustikin. Kestiväthän ne ja ihan mielenkiinnosta sylkäisin viimeisen jarrutuksen jälkeen jarrulevyyn. Ei edes ruvennut kiehumaan. Se siitä dramatiikasta.

Adejen läheisyydestä piti olla vielä yksi lyhyt, kallioharjanteella ajettava pätkä lähelle rantaa. Senkään löytäminen ei omatoimimatkailijalle aivan mutkatonta ollut. Kävin ensin banaaniviljelmillä ja sitten ajoin koko paikan ohi. Näin tieltä alapuolellani kalliot, joiden päällä polku mutkitteli, mutten millään meinannut löytää kohtaa, mistä sinne pääsisi. Lopulta tajusin, että ison työmaan täyttämää sorarinnettä pitkin meni pieni ura, jota pitkin polulle pääsi.

Polku kulkee kalliolla, jotka ovat varmaan entistä merenpohjaa. Niin erilaista kiveä se ainakin on. Röpelöistä ja huokoisen näköistä. Reitti on muutaman minuutin pituinen, hieman poljettavaa ja jonkun verran pieniä droppeja. Droppeihin tai pieniin töyssyihin ajatessani huomasin, että niistä oli vaikea ajoittaa ponnistusta oikein, koska rosoisuus söi jotenkin tuen iskareilta. Millään muulla ajoalustalla en moista ole huomannut.

Ehkä pitäisi leikkiä enemmän iskareiden säädöillä, mutta tykkään kyllä jämäkästä tuntumasta, varsinkin keulassa. Tosin tällä reissulla keula on koko ajan jättänyt lähes 5 cm joustomatkastaan käyttämättä, enkä tänään edes metrin dropista tasamaalle saanut sitä pohjaamaan. Toisaalta painoakin minulta on tippunut n. 10 kiloa.. Hyvältä se ajaessa tuntuu, joten tarviiko tuota niin sitten murehtia?

Kun kalliot olivat ajettu, kiipesin vielä vähän ylemmäksi katselemaan, jos jostain löytyisi hyppyriksi kelpaavaa nypylää tai jotain sulavaa droppia. Eipä löytynyt, joten pakkasin taas suojat reppuun ja lähdin ajelemaan ilman sen kummempia kartan tutkimisia Los Cristianosia kohti. Ajoin Costa Adejen läpi ja päädyin muutaman kerran puolivahingossa ihan rantabulevardille asti pärisyttelemään DT:n vapaaratastani. Aika uskomatkonta, miten koko 10 kilometrin siirtymä Los Cristianosiin oli loputonta turistirysää. Kun en alueella muuten ole liikkunut, ei minulla oikein ollut mielikuvaa homman laajuudesta. Los Cristianosin turisti- ja ranta-aluehan päättyy aika nopeaan, kun majapaikastani lähtee vuorille tai itään päin. Ja rannalle tästä kävelee kuitenkin vain n. 5 minuuttia.

Los Cristianosiin saavuttuani palloilin hetken idealla, että olisin käynyt katsomassa bussin 480 aikataulun. Sillä olisi päässyt Vilafloriin, mutta välttämättä pyörä ei olisi mahtunut kyytiin, eikä toisaalta Vilaflorista olisi millekään hyvälle reitille ilman kiipeämistä  päässytkään. Las Lajasiin olisi ollut noin 500 nousumetriä tai sitten Teatimelle vähän vähemmän. Teatimeltä ei taas olisi päässyt laskemaan mukavaa reittiä lähelle Los Cristianosia, joten päätin hylätä koko idean. Aurinko paistoi ja ehtisin istumaan ulkona ravintolan terassilla rauhassa ennen pimeää, toisin kuin edellisinä päivinä.

Huomenna olisi luvassa viimeinen ajopäivä. Mike lupasi esitellä paikallisten suosiman dh-trailin. Tarkoitus olisi olla autolla liikenteessä ja ajaa reitti kahteen kertaan. Kovasti vain toivon, että kaksi kertaa riittää.

Muuten pitää taas polkea.

Viimeinen päivä.

Endurolenkki

Omatoimimatkailussa on puolensa. Siis puolensa ja Puolensa. Tänään ajattelin lähteä itsekseni bussilla Vilaflorista n. 500 metriä ylemmäs Las Lajasiin, josta olisin ajanut Retamaresin reitin ja polkenut takaisin ylös aina joko Teatimelle asti tai sitten jollekin Vilaflorin läheltä alkavalle pätkälle. Eli ei muuta kuin hyvissä ajoin bussiasemalle odottelemaan. Oletin olevani maanantaina ainoa pyöräilijä, enkä aluksi ottanut edes etukiekkoani irti. Ajattelin pyörän menevän bussin tavaratilaan kokonaisena.

Olin bussiasemalla heti yhdeksän jälkeen ja bussi tulisi n. 9.30. En ajatellut koko asiaa, mutta bussin saavuttua tolpalle oli kerääntynyt pieni jono ja bussi oli jo entisestäänkin melko täynnä matkustajia. Itsehän en tolpalla ollut jonottamassa vaan ruuman kohdalla laittaakseni pyöräni kyytiin. No, niinpä vain kävi, että kyytiin ei mahtunut, ei pyörä, ei mies, eikä muutama muukaan halukas. Halukkaiden joukossa oli myös 68-vuotias englantilaismies pyöränsä kanssa, jonka perässä menin bussi-infolle kyselemään, josko ylös olisi mahdollista jotenkin päästä. 10.45 lähtisi bussi Vilafloriin, mutta siitä ei ollut tietoa, olisiko bussi ruumallista mallia ollenkaan, eli pyörät eivät välttämättä mahtuisi mukaan.

Reklamointia ja mölötystä bussiasemalla

No helvetti. Enduromieshän ei polkemista pelkää ja jos suunnitelmissa on ajaa, niin silloin ajetaan. Englantilaispappa oli mutissut ajavansa Aronaan, eli noin 500 metrin korkeuteen ja katsovansa siellä, josko Vilaflorin bussiin sittenkin saisi pyörän mukaan. Itse jäin hetkeksi riisuutumaan ylimääräisistä vaatteistani ja kasaamaan repun kuntoon, mutta jonkun ajan kuluttua sain papan kiinni. Poljimme yhdessä Aronaan asti, jossa minä pidin kahvitauon ja sen aikana pappa pääsi kuin pääsikin bussin kyytiin. Oli muuten hetkittäin aika mieltäylentävää kinnata ylämäkeä papan kanssa. I’m too old for this, sanoi pappa ja itse sinnittelin pysyäkseni hänen vauhdissaan. No, laitetaan taas järeän pyörän piikkiin.

Tätä selkää sain katsella vajaan tunnin. Superpappa

Aronasta jatkoin, kuinkas muutenkaan, polkemista ylämäkeen. Olin Aronaan asti ajanut pelkkä lyhythihainen suojapaita päällä, mutta hikoilu ja korkeammalla oleva viileämpi ilma sai pienen vilun aikaiseksi, joten laitoin takin päälle. Pidin noin tuhannen metrin korkeudessa toisen tauon, jolla kävin varmuuden vuoksi ostamassa limukkaa, suolapähkinoitä ja pari banaania. Aikoihin en ole kunnon pitkiä lenkkejä tehnyt, joten päätin varmuuden vuoksi tankata mielummin liikaa kuin liian vähän. Väsyneenä ei olisi kivaa eikä turvallista ajaa teknisiä laskujakaan.

Spessu tonnissa

Melko lohduttava näky

Vilafloriin saavuin ehkä kahden tai kahden ja puolen tunnin ajamisen jälkeen, taukoineen aikaa oli toki kulunut jo paljon enemmän. N. 1400 metrin korkeudessa oli hieman sumuista. Pysähdyin edelliseltä reissulta tutulle ravintolalle, jonka edessä oli myös muita maastopyöriä. Tunnistin yhden niistä Darranin uudeksi Kingdom-merkkiseksi pyöräksi, jonka hän oli maininnut joskus saavansa. Menin sisälle ja hieman nolona siitä, etten ollut valinnut häntä oppaakseni tälle reissulle. Lyöttäydyin kuitenkin puoliksi heidän seuraansa viereiseen pöytään. Darran oli kuulemma automatkallaan ylös ihmetellyt, että kuka toopee ajaa dh-vermeissä ylämäkeen. Minähän se.

Lavatraxin porukka oli Vilaflorissa tauolla

Tilasin kanarian perunat, munakaspatongin ja kahvin, jotka syötyäni Darranin porukka jäi vielä ravintolaan maleksimaan. Taukojen pitäminen on toki mukavaa, mutta Lavatraxin reitit jäivät tosiaan varsinaisen polkuajamisen osalta aika lyhyiksi, joten tyytyväisenä jatkoin omatoimimatkaani.

Ajoin eilistä reittiä mukaillen vielä muutaman sadan metrin nousun. Sumu sakeni ja ne varusteet, jotka eivät vielä olleet hiestä märkänä, kastuivat kerätessään kosteutta ilmasta. Lopulta, yli kolme tuntia, 30 kilometriä ja lähes 1700 nousumetriä ajettuani sain vetää suojat päälleni ja lähteä ajamaan painovoima ystävänäni alamäkeen. Yhden, muka kuivan, paidan laitoin vielä suojapaidan ja takin väliin, ettei viima palelluttaisi matkalla alas.

Yli puolessatoista tonnissa oli sumuista

Ja sittenkö sais lähteä alamäkeen?

Ensimmäinen alamäkipätkä oli ensin autonmentävää irtokivistä tietä, mutta kapeni osin lähes umpeen kasvaneeksi ja erittäin kivikkoiseksi poluksi. Kosteuden ja huonon näkyvyyden takia ajoin turhia riskejä ottamatta sormet lähes koko ajan jarrukahvoilla. Ensimmäisen polun loputtua pyörä piti nostaa kiviaidan yli piha-alueelle, josta pääsi taas leveämmälle, irtokiviselle ja paikoin melko käpyiselle laskuosuudelle. Hauskaa menoa, kun renkaat elävät jatkuvasti sivusuunnassa.

Laskun jälkeen nostin satulatolpan ja otin lasit pois silmiltä. Tiedossa oli hetken aikaa lievästi ylämäkeen nousevaa polkua, joka oli pohjaltaan moottoripyörien ansiosta aika hyvässä kunnossa, mutta silti aivan umpeen kasvanut. Ennen uuden laskun ja varsinaisen Teatimen herkkuosuuden alkua, piti vielä polkea (tai tunkata, koska tänään ei pyörä enää kulkenut aivan eiliseen tapaan) jyrkkä ja suomalaisittain pitkä ylämäki. Mäen päällä muka putsasin lasit sekä sisältä että ulkoa, mutta repussa olleet paperitkin olivat niin märkiä, ettei laseja kunnolla kuivaksi saanut. Lyhyen laskun jälkeen totesin olevan parempi ajaa paljain silmin.

Lasku oli aivan yhtä hauska kuin eilenkin. Eilen ajoin sen kokonaan Miken perässä ja se helpotti muutamissa sokkokohdissa, kun edellä ajavan vauhdista pystyi lukea tulevaa. Tänään myös kosteus teki muutamista kivisemmistä kohdista hieman hankalampia ja vähän rauhallisemmin ajettavia. Laskusta suurin osa on metsässä. Metsäpätkän lopuksi on jyrkkä kivikko, joka tavallaan katkaisee pätkän. Lasku kuitenkin jatkuu suoraan puuttomalle rinteelle, jossa ajetaan irtonaisessa hiekassa ja kivessä. Erittäin hauskaa!

Siihenpä se hauskuus sitten loppuikin. Isuin alamäen jälkeen kivetykselle miettimään, mikä olisi seuraava kohde. Kartasta ja gps:ltä arvioimalla voisin nousta n. 300 metriä Vilaflorin suuntaan ja päästä jollekin superkivikkoiselle pätkälle. Nousu, eikä kostea kivikko houkutellut, joten lähdin laskemaan San Miguelin suuntaa, josta pitäisi löytyä myöskin kivikkoinen, mutta enemmän hiekkaa sisältävä hauska reitti. Näin ainakin karttamerkintöjäni tulkitsin. Teatimen laskettuani pääsin sumustakin pois, eikä alempana olevilla reiteillä varmaan kosteutta olisi.

Hurautin muutamassa minuutissa asfalttiteitä pitkin pari sataa metriä alemmas. Tuntui jotenkin tylsältä heittää hukkaan arvokkaita nousumetrejä, mutta valitettavasti koko vuorta ei alas pääse polkuja pitkin. Ajoin läpi San Miquelin, luin matkalla karttaani muutaman kerran ja mielestäni löysin oikean reitin. Kun menin pois autoteiltä, huomasin olevani eilen ajamallamme siirtymällä. Opasteet kertoivat reitin vievän Aldea Blancaan, jonka muistin olevan haluamani reitin päässä. Mike myös sanoi eilen, että eilinen reitti poikkeaa pois joltain Darranin reitiltä. Eli ei muuta kuin luottavaisin mielin opasteita seuraamaan. No kuinkas sitten kävikään, olin saman eilisen paskapolun päässä, jolla kannoimme pyöriä kivien välissä ja noin hetkittäisten, noin kymmenen metrin polkemisten jälkeen päädyimme aina taluttamaan niitä. Eilen se reitti palveli tarkoitustaan, mutta tänään en olisi sille halunnut joutua.

Pahimman tunkkauksen jälkeen reitti näyttää jakautuvan kahtia ja olin aivan vakuuttunut, että jos lähtisin ajamaan sitä alas päin (vaikka eteen olikin kasattu kiviä), päätyisin haluamalleni reitille. Päädyinpä hyvinkin, jos umpeen kasvanut kaktusten reunustama polku ja kasvimaa oli kohteeni. Nappasin matkalla muutaman kaktuksen piikin syvälle sormeeni ja ylpeyteni nieltyäni talutin pyörän takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut kuin noudattaa eilistä reittiä edelleen.

Reissun virallinen trailmap

Tunkkauksen jälkeen pääsin lyhyelle pätkälle autotietä, jonka takia nostin satulan polkemiskorkeudelle. Ajoin seuraavan kivikkoisen laskunkin tolppa ylhäällä ja jyrkän nousun jälkeen pääsin vihdoin tuttuakin tutummalle Aldea Blancan eli näköalapaikan trailille. Pätkällä on jonkun verran nousua ja poljettavaa, mutta väsyneillä jaloillanikin ja ilman satulatolppaa onnistuin turauttamaan KOMin pätkälle.

Olisin vielä pystynyt ajamaan rantaa kohden polkuja, mutta siirtymä sen jälkeen Los Cristianosiin olisi ollut melko ikävä. Karttaa en enää jaksanut kaivaa esille, enkä tiedä olisiko siitä ollut mitään apuakaan, mutta valitsemallani reitillä oli vielä varmaan toista sataa nousumetriä, kunnes vihdoin ja viimein pääsin laskemaan viimeiset 5 kilometriä alamäkeen takaisin hotellille. Koko reissu oli kestänyt yli seitsemän tuntia, joista ajamista yli neljä ja puoli. Matkaa kertyi 64 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä mittarin mukaan hieman vajaa 2000. Ettei sama toistuisi, ajattelin huomenna hypätä bussiin Playa de las Americaksesta varmistaakseni kyytini. Jos siis pääsen aamulla sängystä edes ylös.

Kylmää pakoon!

Lähdimpäs kylmää pakoon Teneriffalle. Viimeksi kun kyseisellä saarella olin, majoituin El Medanossa. Se on pienehkö ja hiljainen kylä, mutta sieltä sai halvan majoituksen ja se oli alueella, jonka sisällä edellisen reissun maastopyöräilyt järjestänyt Lavatrax operoi. Tällä kertaa halusin olla hieman omatoimisempi, joten otin majoituksen Los Cristianosista. Bussilla pääsee ylös polkujen lähelle ja bussiasema on lähellä hotellia. Kätevää.

Spessu kotona

Täysin omatoiminen en matkallani ole. Otin ennen reissuani yhteyttä No Limits Tenerifen Mikeen, jolta kyselin muutaman opastetun reissun perään. Olisin ollut kiinnostunut menemään pohjoisen dh-reiteille, mutta valitettavasti yksinäisenä asiakkaana matka sinne olisi tullut turhan kalliiksi. Mike vasta aloittelee yritystään, joten suurta asiakasruuhkaa ei vielä tällä hetkellä ole. Päätin kuitenkin ottaa alkuun pari ajopäivää Miken kanssa. Ensimmäinen oli The Retamares Tour ja toinen The Vilaflor Trails.

Spessu hotellissa

Ensimmäisen ajopäivän suunnitelma oli tavata bussiasemalla 9.00 ja ottaa siitä bussi Vilaflorin ohi Las Lajasin leirintäalueelle. Heräsin hyvissä ajoin ja kävin kaksilla aamukahveilla. Bussiasemallakin olin ajoissa, mutta kerkesin jo huolestua, kun yhdeksän aikaan, eikä aivan heti sen jälkeenkään ketään maastopyöräilijältä näyttävää näkynyt. Lopulta pienen pieni pyörätelineellä varustettu valkoinen auto ilmestyi bussiasemalle. Sään, tai jonkun muun ihmeen takia bussi ei kuulemma ajaisi Vilafloria ylemmäs, joten Miken tyttöystävä toimisi apukuskina ja menisimme autolla ylös.

Ajoin myös tammikuun reissulla Lavatraxin Darranin opastuksella Retamaresista lähtevän reitin. Miken reitti alkoi samasta paikkaa, mutta eräällä vanhalla, ilmeisesti vedenpuhdistusasemalla, pysähdyimme ja lähdimme kantamaan pyöriä jyrkännettä ylös. Hetken kantamisen jälkeen päädyimme paikalle, josta Darranin The Pipeline Passagen singletrack-osuus alkoi. Vaikka myös Darranin versio Retamaresin reitistä oli mukava, Pipeline Passagen polut kelpasivat myös oikein hyvin. Miken mukaan tällä tavalla saisi minimoitua asfaltilla ajettavat laskumetrit. Retamaresin reitillähän tammikuussa ylikuumensin jarrulevyn, joten ajatus kuulosti hyvältä.

Pipeline Passage oli Miken kanssa huomattavasti sujuvampi ajaa kuin Darranin ja edellisen reissun puolalaisten kanssa. Ei ollut isää vääntämässä rattaitaan tai ajamassa harhaan. Eikä ketään tarvinut odotella. Valitettavasti näin ajettuna reitti oli myös nopeammin ohi. Ajoimme asfalttisiirtymän seuraavan polun alkuun, missä pähkäilimme, ajaisimmeko suoraan alas, vaiko vasta tauon jälkeen. Sää oli hyvä ja lähellä oli edullinen ja perinteinen ruokapaikka, joten pidimme tauon.

Tauon jälkeen ajoimme viimeisen polku- ja hiekkatieosuuden, joka sekin oli edelliseltä reissulta tuttu. Hauska pätkä, mutta taaskin ilman odottelua nopeasti ohi. Laskimme Miken kanssaa hetken samaa matkaa asfalttitietä, kunnes tiemme erosi Aronan kohdalla. Laskin itsekseni useamman sadan metrin korkeuseron alas Los Cristianosiin. Yritin poiketa joutomaan puolelle jonkun kerran, mutta ei sieltä ajettavaa löytynyt. Ajelin vielä pienen lenkin kaupungissa, ennen kuin menin takaisin hotellille. Kello oli ehkä yksi ja ajojalkaa olisi kyllä vielä kutittanut. Mittarin lukemia on hieman hankala tulkita, mutta varsinaisen kunnon ajamisen osuus jäi alle tuntiin. Toki Mike sanoi olleensa yllättynyt, ettei hänen tarvinut matkalla odotella ollenkaan ja tyypillisten asiakkaiden kanssa sama reitti kestää 2-3 tuntia.

Toisena ajopäivänä pääsimme bussilla Vilafloriin ja tarkoituksena oli polkea enemmän kuin ensimmäisenä päivänä. Ja mehän totisesti poljimme. Nousimme Vilalforista hetken asfalttia pitkin huoltotielle, jota ajelimmekin sitten hetken aikaa. Huoltotieosuudenkin olin ajanut aiemmin, mutta Darranin kanssa jatkoimme nousemista pidempään ja nousun jälkeinen alamäki ei ollut kovinkaan kummoinen. Miken versio taas tarjosi parasta alamäkeä, mitä Teneriffalla olen saanut. Paras osuus oli nimeltään Teatime, lähistöllä olevan Cruz de Tean mukaan. Melkeinpä dh:n puolelle menevää tykitystä kapealla polulla.

Teatimen jälkeen oli sekoitus asfalttisiirtymää ja epämääräisiä kivikkoisia polkuja. Poluilla sai polkea ylämäkeen, taluttaa ylämäkeen, taluttaa allekirjoittaneelle liian hankalia switchbackeja alas ja myös kantaa pyörää kivenlohkareiden välissä. Lopulta löysimme Mirador de le Centinelan näköalapaikan alhaalta lähtevälle polulle, joka oli taas tuttu ja hauska osuus. Jatkoimme sitä moottoritielle asti, jonka jälkeen kurvailimme vielä melko tasaisella alueella rantaa pitkin vajaa kymmenen kilometriä. Mikellä olisi ollut vielä joku valinnainen ässä hihassa, mutta päätin jättää sen ässän vetämättä. Miken vauhti oli tasaisella ja siirtymillä juuri sen verran reipas, että perässä pysyminen, ainakin High Roller kakkosilla alkoi imemään mehuja pois. Evästaukojakaan emme olleet pitäneet. Valinta osoittautui järkeväksi, koska sen jälkeen asfalttia pitkin sai ajaa vielä toistasataa nousumetriä vastatuuleen ennen lohdun tuovaa laskua Los Cristianosiin.

Toinen ajoipäivä oli erittäin antoisa, vaikka lopun joutomaa-ajelu ei kovin kiinnostavaa hauskojen alamäkien jälkeen ollutkaan. Tulipahan kuitenkin poljettua. Polkeminen olisi tosin hauskempaa jos Spessun hissitolppa olisi mukana ja kunnossa tai jos edes jäykän tolpan saisi nostettua tarpeeksi korkealle. Eipä tuo Spessu mikään xc-pyörä olisi siltikään. Mittarin mukaan matkaa kertyi 49 kilometriä, nousumetrejä 620 ja laskua reilu 2000 m. Huomiselle suunnittelemallani reitillä olisi myöskin nousumetrejä luvassa, mutta onneksi ei tarvi Miken vauhdissa yrittää pysytellä.

Ensimmäisenä päivänä en ottanut videota laisinkaan, koska ajoin fullface-kypärällä ja kamerakiinnityksen kanssa on aina hieman säätämistä. Toisen päivän ajeluista koostin videon. Jota en sitten näköjään saa youtubeen ladattua, kun hotellin maksulliseen nettiin sijoittamani 2€ ei näytä moiseen toimintoon riittävän. Kuviakaan en reiteiltä ottanut, joten mediasisällöltään tämä jää varsin köyhäksi postaukseksi.

Isänpäivän ajelut

Isänpäivän kunniaksi sain isäni houkuteltua kokeilemaan maastopyöräilyä. Hauska homma. Yritin suositella flättipolkimia, mutta lukoista hän tykkää. Isäni lähettyvillä Meri-Rastilassa kun ei ole juurikaan sileitä polkuja ja märkääkin oli, itseäni hiukan kauhistutti ajatus ensikertalaisesta maastopyöräilijästä lukkopolkimilla. Varsinkaan kun rengastus ei ollut räkäkumia. Enpä muuten muista, milloin olisin noin liukkaassa metsässä ajanut. Muutama päivä aiemmin, kun työmatkalla polkuja ajelin, ei olosuhteet olleet läheskään niin haastavat. No, hyvin se silti meni ja hauskaa oli. Taisi isukkiinkin, ainakin hetkellisesti, mtb-kärpänen puraista!

Aiemmin kun asuin Rastilassa, tuli noita Vuosaaren polkuja ajeltua enemmänkin. Meri-Rastilassa on hauskoja pätkiä, joskaan ei kovin kattavaa verkostoa, mutta silti sääli, että pian osa niistä rakennetaan umpeen. Varsinkin parhaat alamäkipätkät. Pitääpä vielä eksyä sille suunnalle uudestaankin.

Viime viikon podin polvea, joten työmatkoja en ajanut olleenkaan. Lauantaina kävimme tyttöystävän kanssa ajamassa pienen lenkin (Samuli tartuttaa lähipiiriin mtb-kuumetta) ja sunnuntaina kävin Calpiksessa. Calpiseen lähdin hyppyhengellä, mutta mutaisen sään takia hyppisestä ei tullut oikein mitään. En saanut tai uskaltanut ottaa vauhtia tarpeeksi. Muta söi vauhtia ja toisaalta, kun muutaman kerran pyörä lipsahti juuri hyppyyn valmistautuessa, siitä jäi pieni kammo. Kaatua en tainnut kertaakaan, mutta muutaman kerran meinasin hypätä sivuun alastulosta tai pöydän päältä. Mutta tulipa sieläkin käytyä.

Tällä viikolla ajoin töihin ja polvi on ollut lähes oireeton. Tänään olin hetken polvillani ja sen jälkeen polvi tuntui hieman huonolta. Meinasin alkavalla viikolla käydä joku päivä ennen töitä joko Savelassa tai jossain skeittiparkissa vähän leikkimässä dirttipyörällä, mutta saapa nyt nähdä. Rauhallinen pyöräily ei tunnu missään, mutta hyppiminen kovalla pyörällä hieman kammoksuttaa, joskin samalla myös innostuttaa.

Harrastesarja, Cyclocross SM 2015

Viime viikonloppuna ajettiin cyclocrossin SM-kisat Tampereella. Sää oli sopiva (sateinen) ja rata sen myötä hyvässä kunnossa. Alussa mutarinnettä ylä- ja alamäkeen, vähän rantahietikkoa ja radan lopulla oli nurmikkoa ja muutama hypättää este. Pari puusiltaa oli matkan varrella, joista yhdelle ajettiin hieman viistossa, joten varovainen sai olla. Alun mäkeä lukuunottamatta, joka sekään ei korkea ollut, rata oli pannukakkua. 

Kontulan kisan jälkeen olin hyvällä kisafiiliksellä liikenteessä ja skinsuit kireänä. Harrastesarjassa oli muutama kourallinen kuskeja ja ajoaika olisi n. 30 min. Lähdin liikkeelle n. puolivälin paikkeilta, mutta jo lähtösuoralta ensimmäiseen mutkaan mentäessä olin kärjen tuntumassa. Ensimmäisessä ylämäessä ohitin muutaman tyypin ja mutarinteessä taisin olla jo kolmantena.

Rannan reunaa ajettaessa limaisessa mutkassa edelläni ajava teki jalkakosketuksen ja jouduin itsekin pysähtymään. Ohitin juoksemalla itseni toiseksi, mutta kun hyppäsin takaisin pyörän selkään, ketjut tippuivat. Etuvaihtajalla en saanut ketjua nostettua, joten nousin pois pyörän selästä ja ropasin ketjut käsin paikalleen. Menetin muutamia sijoja, mutta pääsin takaisin vauhtiin - ainakin hetkeksi, ketjut tippuivat uudestaan. Nostin ne taas takaisin ja hypätessäni pyörän selkään polkaisin tyhjää - ketju poikki. Ilmeisesti ketjua jatkaessani olin tehnyt huonon liitoksen, koska katkennut linkki oli pikaliittimestä seuraava. Pari viikkoa se oli kuitenkin kestänyt. 

Eeppinen harrastekisa oli ohi, ennen ensimmäisen kierroksen puoliväliä. Harmitti. Harmitti vietävästi. Vaikka kyse olikin vain harrastesarjasta, olisi ollut kiva kisata, kun vauhti tuntui kerrankin siltä, että olisi saattanut pärjätäkin. Ja kun kisoja aina stressaan sekä herätykset, syömiset ja asennoitumiset pitää hoitaa, niin tylsähän se on kaikki tehdä turhaan. Plus, että viikon pyörätreeni pitäisi hoitaa jollain muulla tavalla. Blaah. Noh, ajoin Herttoniemen lenkkipoluilla mäkitreeniä seuraavan päivän työmatkalla. 

Keskiviikkona kävin taas rakentelemassa pientä projektiani. Se edistyy pikkuhiljaa. Rakennelmaa piti tietenkin testailla ja kompuroin siinä samalla aika moneen kertaan. En tiedä, satutinko siinä itseni, vai ärtyikö n. viikko aiemmin niksauttamani polvi. Illalla polvi kuitenkin oli kipeä, eikä esim. portaiden kävelemisestä meinannut tulla mitään.

Polvi vaivaa edelleen, joten huominen VPCX taitaa myöskin jäädä ajamatta. Kylläpä taas harmittaa, kun juuri aloin pääsemään kuntoilun ja krossaamisen makuun ja jälleen koneisto ottaa vastaan. 

Kontulan Kelkkamäen cyclocross-kisa

Viikko sitten syttyneen krossikipinän innoittamana meinasin ajaa joko keskivikkoisen Yksivaihteen cyclocross-kisan tai sitten Kontulan Kelkkamäen kisan. Yksivaihteen kisa oli itseasiassa ensisijaisena listalla, mutta kun sen päivää muutettiin torstaista keskiviikolle, enkä sitä huomioinut, jäi se kisa ajamatta. Torstai oli minulla vapaapäivä ja taisin huomata vasta aamulla, että kisa olikin jo ajettu. No, kävin kaivelemassa lohdutuksena vähän maata, mutta siitä lisää myöhemmin.

Projekti aluillaan...

Cycle Club Helsingin järjestämä Kelkkapuiston krossikisa on jonkun aikaa ajettu joka syksy. Välillä se on toiminut samalla cyclocrossin SM-kisana. Ajoin kisan viimeksi kaksi vuotta sitten, avoimessa sarjassa toki. Avoin ajaa n. 30 minuuttia, eli pääsee oikeita kisakuskeja hieman helpommalla. Avoimelle luokalle rata on myös helpompi, kun lähtö ajetaan ensimmäisenä, eikä rata ole ehtinyt juurikaan kulumaan.

Parin vuoden takaisesta kisasta päällimmäinen muistikuva oli tylsä ja erittäin raskas rata. Pääasiassa hiekkatietä kumpuilevalla alueella. Yksi lyhyt pehmennyt nurmikkokohta ja kaksi nurmella tai polulla olevaa nousua. Muuten kovaa hiekkatietä. Vauhti tapettiin toki jatkuvasti jyrkillä mutkilla. Tämän kokemuksen perusteella en kisan viihdyttävyydelle odotuksia asettanut. Pakollinen treeni, that's it.

Avoimen luokan lähtö oli sunnuntaina 10.30. Aamulla meinasi tulla hieman kiire ja olin vähän ennen kymmentä paikalla. Onneksi paikalla oli muutama tuttu naama ja sain apua numerolappujen kiinnittämisessä. Hienon skinsuitin riisuminen lappujen kiinnittämiseksi olisi ollut melkoinen homma. Ennen tutustumiskierrosta piti vielä porukoissa manailla radan tylsyyttä.

Monumenttimäen nousu. Kuva: Taija Röynä

Lähdin tutustumiskierrokselle ja rata nousi heti Kelkkapuiston mäelle, jonka päällä on joku vielä vieraaksi jäänyt monumentti. Monumentilta laskettiin kurainen jyrkähkö lasku takaisin hiekkatielle. Kurassa oli vaikea hallita vauhtia ja tielle piti kääntyä 90 astetta ja olipa siinä vielä lähes droppimainen loppujyrkentymäkin ennen tietä. Hah, olipas krossarilla ajettuna hölmön ja hauskan tuntuista. Tie lähti viettämään alas päin, josta sai kerättyä vauhtia seuraavaan nousuun. Nousu johti puiston toisen mäen päälle, josta laskettiin mutaiseksi kulunutta nurmikkolaskua alas ja takaisin kohti kohti monumenttimäkeä. Tässä vaiheessa minulla nousi leveä hymy huulille. Rimpulapyörällä liukkaaseen alamäkeen. Hauskaa!

Yhtä nousua lukuunottamatta loput radasta ajettiin hiekkateitä pitkin, eikä sen kummempia kommervenkkejä matkalla ollut. Toki pakolliset tukkiesteet oli ja muutama jyrkkään mutkaan johtavaa lasku kului pehmeäksi ja niihin oli hieman haasteellista saada cyclocrossarin jarrutehoilla vauhti tiputettua sopivaksi. Pyörsin siis ennakkoluuloni, rata oli muutaman kinkkisen kohdan ansiosta melkoisen hauska.

Kuva ei valehtele, kovaa ajettiin. Kuva: Taija Röynä

Ensimmäistä kierrosta lukuunottamatta tässä ei paljoa juostu. Kuva: Taija Röynä

Kisa meni normaaliin tyyliin. Olin lähdössä jossain puolen välin paikkeilla ja ajauduin ensimmäisissä mutkissa ruuhkaan. Aika nopeasti tilaa alkoi tulemaan ja pystyin ajamaan omaa vauhtiani. Sopivaa ajoporukkaa ei muodostunut vaan ohittelin porukkaa tasaisesti. Jossain kohtaa rupesi tuntumaan pahalta, mutta pyrin tasaisemmilla kohdilla hieman palautumaan. Ajoaika oli tosiaan kaavailtu noin 30-minuuttiseksi, joten kolmen (vai oliko vain kahden) kierroksen jälkeen, kun jäljellä olevaksi ilmoitettiin vielä kolme kierrosta, olin hieman epäuskoinen. Kärki ajoi kisan noin 35 minuuttiin, itselläni meni n. 39. No, enemmän vastinetta rahoille.

Karvas ohitus maalisuoralla. Kuva: Taija Röynä

Ajo meni ihan mukavasti, jopa ajon aikana oli paikoitellen hauskaa (eli ajoin liian hitaasti). Hieman jäi harmittamaan, että maalisuoralla joku ajoi minusta ohi, vaikka jo useampi mutka aiemmin huomasin, että joku lähestyy ja parhaani yritin pitääkseni hänet takanani. Lähteneitä taisi olla 30, joista 28 pääsi maaliin ja itse olin 8. Jos nyt avoimen luokan sijoituksia kukaan laskeskelee.

Kiitokset järjestelyistä CCH:lle ja ajoseurasta kilpakumppaneille. Kisan jälkeen alkoi tulla niin kylmä, etten jaksanut jäädä pitämään karnevaaleja yllä. Avoin harrastesarja oli kuitenkin käsittääkseni osallistujamäärältään suurin lähtö.

Seuraava krossietappi olisi ensi viikonloppuna SM-kisat Tampereella.

Savelan dirttijamit

Kävimme koirien kanssa palloilemassa Savelassa tänään. KaruMTB järjesti siellä dirttijamit. Mukavasti motivaatiota oman dirttipyörän odotteluun..

Metukkaa kaupan! (video)

Laitoinpa Metan rungon myyntiin reilu viikko sitten. Päätin väsätä oikein myyntivideon, kun ei kauppa ruvennut heti käymään!

Videon jälkeen pyörä tuntuukin niin hyvältä, ettei sitä välttämättä tarvitsisi edes myydä..

Vanha suola janottaa - HEL CX Paloheinä

HEL CX Paloheinä - Kuva: Taija Röynä

Ennen kuin maastopyöräilystä innostuin täysillä, cyclocross oli ykköslaji. Viime vuonna en saanut ajetuksi tässä hienossa kisaformaatissa kisan kisaa. En virallisia, enkä epävirallisia kisoja. Lisenssittömälle kuskille tosin kaikki kisat ovat enemmän tai vähemmän epävirallisia, vaikka harrastesarjassa johonkin SPU:n alaiseen kisaan osallistuisikin. No, onneksi pääkaupunkiseudulla pyörii nykyisin erittäin aktiivinen krossiskene. Tärkeimmät krossitapahtumat ovat lajityypillisempi HEL CX -sarja ja toinen, cyclocrossin sääntöjä väljemmin tulkitseva VPCX. CCH on myös tavannut järjestää Kontulan Kelkkapuistossa kisan (virallinen!) ja Yksivaihde.netin porukalla on kai myös jotain aktiviteettiä.

Kisatarjonta on hyvä ja itselläni treenimotivaatio välillä hukassa. Nyt kun talven aikana meinasinkin treenata. Cyclocross-kisoista saa treenin. Vanha sanonta kuuluu "jos se on hauskaa, teet sen väärin" ja joku kuuluu myös sanoneen "cyclocross on hauskaa - ennen ja jälkeen kisan". Tänään kävin ajamassa HEL CX:n Paloheinän kisan.

Oli kisa sitten mikä tahansa, yleensä kisa-aamuna olen hyvin levoton. Tänään olo oli esim. endurokisoihin verrattuna huomattavasti levottomampi. Melkein keksin jo tekosyynkin olla lähtemättä. Kisapaikalla, ensimmäisen lämmittelykierroksen jälkeen, ajaminen tuntui heti niin pahalta, kuin olin odottanutkin. Rata oli linjattu Paloheinän mäen sivulle. Rata poikkesi lenkkipoluille, mutta oli suurimmaksi osaksi heinikon seassa poluilla ja muutama kohta oli metsäpohjaa. Mutaakin saatiin loppua kohden, kun rata pääsi paikoin pehmenemään. Radalla ei ollut montaa tasaista kohtaa vaan jatkuvaa ylä- ja alamäkeä ja joka kerta, kun vauhtiin pääsi, piti jarruttaa seuraavaan hitaaseen mutkaan ja kiihdyttää uudestaan. Tätäkö pitäisi sitten jaksaa lähes tunti ja vielä täysillä. Hyi.

Kisassa oli 48 kuskia ja taisin olla lähtökarsinassa noin puolenvälin paikkeilla. Oletin, että paikalla on kovia kuskeja paljon, joten konservatiivinen paikkavalinta. Ensimmäinen kierros menikin pääasiassa letkan perässä ajaessa. Muutamia ohituksia tein, mutta pian päädyin taas jonkun perään. Teknisemmillä kohdilla, mutkissa ja alamäissä, joissa olisin ollut selkeästi nopeampi, oli huonosti tilaa ohittaa. Kovin röyhkeä ohittaja en viitsinyt olla. Hypättävissä aidoissakin olisin ollut nopeampi, mutta ne olivat ohittamiseen liian kapeat ja niissäkin meinasin töräyttää edellä ajavan tai juoksevan perään.

Gaselli - Kuva: Taija Röynä

Liian hauskaa... - Kuva: Taija Röynä

No, muutaman kierroksen jälkeen pääsin ajamaan aika lailla omaa vauhtiani ja pahaltahan se alkoi tuntumaan. Todella pahalta. Kerkesin esim. tosissani toivoa rengasrikkoa, että voisin keskeyttää kisan. Renkaat kestivät. Parille viimeiselle kierrokselle elimistö kerkesi hieman tasaantua ja ne eivät tuntuneet aivan niin pahoilta. Parhaani yritin, mutta kärki tuli kierroksella ohi. Niinhän se aina tulee. Sijoitukseni oli 14. johon olen aivan tyytyväinen, vaikka treenin kannalta kisaan lähdinkin.

Ajaminen oli kisan aikana kamalaa. Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoi maistumaan. Rupesin jopa ajattelemaan, että oli ollut hauskaa. Reitti oli hyvä, cyclocrossarille todella sopiva rata. Todella nautinnollista ajaa pitkästä aikaa muullakin, kuin järeällä täysjoustolla. Hyvin se krossarikin kulkee, kun alusta ei ole kivikkoista ja juurakkoista. Vetopitoa renkaissa ei tietenkään ole, kun heikkoreitisenä välitykset loppuvat kesken ja polkeminen menee rykimiseksi. Poislukien ruuhkien aiheuttamat jalkautumiset, pystyin kaikki ylämäet kuitenkin ajamaan.

Miksi ylämäkeä on aina enemmän kuin alamäkeä? - Kuva: Taija Röynä

Krossilempi leimahti jälleen. Kaikkia mahdollisia kisoja en aio ajaa, mutta useampaan on tänä syksynä kyllä otettava vielä osaa.

Suuri kiitos niille, jotka näitä jaksaa järjestää ja organisoida!

Pyörän pesemiseen menikin sitten lähes yhtä pitkään, kuin kisan ajamiseen. Eilen uusitut ketju ja takapakka kiittävät. Takanavan laakeritkin vaihdoin uusiin, mutta eipä tuntunut pyörä rullaavan, takahaarukka kun oli tukossa mutaa ja heinää.

Ps. Reklamaatioiden jälkeen sijoitus näyttää pudonneen pari pykälää 16:ksi.

Mystistä voimaa..

Eilen salilla käydessäni kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia kuulokkeilla. Oli mukava palloilla salilla kuulokkeet päässä, omassa kuplassa. Siitä innostuneena tein tänään hurjan vedon - ajoin työmatkan kuulokkeet päässä!

Liikenneturvallisuuden nimissä olen hanakasti paheksunut kuulokkeet päässä pyöräileviä ihmisiä. Ja rullaluistelijoita sekä jalankulkijoita, jotka eivät ymmärrä väistyä kelloa kilisyttämällä tai huutamalla. Moralisointi sikseen, kuulokkeet päähän ja baanalle. (Musiikki kuitenkin niin hiljaisella, että ympäristön äänet kuuluivat selvästi.)

Olipas musiikilla jännä efekti. Ajoin menomatkalla Hallainvuoressa ja Herttoniemessä muutaman polkupätkän. Polkeminen tuntui normaalia kevyemmältä ja moni tekninenkin kohta tuntui menevän aivan huomaamatta. Hallainvuoren ollessa kyseessä, sanaa pitää käyttää erittäin varovaisesti, mutta flow saattaisi olla kuvaava termi. Mutta ehkä mielen flow, ei polkujen.

Kotimatkalla sama homma. Radion toivekonsertti tarjosi Celine Dionin The Heart Will Go Onia kun tanssahtelin ylös kohti Herttoniemen mäkihyppytornin mäkeä ja jaloissa tuntui olevan enemmän ruutia kuin aikoihin. Ajoin tietämättäni Stravalle yhden KOM:inkin Herttoniemessä. Hallainvuoren loppulaskuun valitsin soittolistaltani Method Manin Dangerous Groundsin. Boom! Kurkimäessä harkitsin vielä tekeväni ylimääräisen lenkin Kivikon poluilla, mutta koirat ja kokkaus odottivat kotona. Yleensähän työmatkoilla fiilis on se, että vaikka olisin päättänyt ajaa mahdollisimman paljon polkuja pitkin, päädyin kuitenkin ulkoilureiteille kun väsyttää.

No, ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tahkon kisa ja tämän viikon treenaukset ovat hieman ärsyttäneet kättä. Selvästi kipeämpi kuin viime viikolla. Pitänee antaa sille taas hetki lepoa.

Liekö sattumaa vai alitajunnan kepposia. Ehkä aiemmin tällä viikolla katsomani video inspiroi minua kaivamaan kuulokkeet naftaliinista.

Trek Enduro Series SM5, Tahko

Hissilinjan maisemat

Tahkon myötä virallinen kisakausi on nyt paketissa. Kauden odotukset ja tavoitteet eivät aivan toteutuneet. Melko aikaisessa vaiheessa kautta tulikin selväksi, että talven ja kesän aikana olisi pitänyt paljon enemmän tehdä töitä, mikäli kisamenestystä olisi toivonut. Kauden aikana tuli myös selväksi, että kisareissuissa itselleni antoisinta on kavereiden näkeminen ja kisahulina. Itse kisaamisesta en monessakaan kohtaa kuluneella kaudella tykännyt, koska jatkuvasti tuntui, että itsestä pitäisi saada enemmän irti. Alamäkiajossa uskon kehittyneeni, mutta kunto on varmaan viimekautista huonompi. Viime vuodelta en muista monestikaan tunteneeni, etteivät jalat kestäisi poljettavilla kohdilla mukana. Tänä vuonna tunne oli jatkuva. Viime vuonna ajoin myös Vuelta Vantaan, Pirkan Pyöräilyn ja Tour de Helsingin. Tänä vuonna ensimmäinen maantielenkki oli elokuun lopulla.. Toki ajoin läpi talven, mutta kovia treenejä ei oikeasti ihan hirveän montaa tullut. Minkähän takia ei polkutehokkuutta löytynyt?

No, kuten mainittua, kisareissut ovat mukavia. Tahkolle oli varattu iso mökki hyvälle porukalle ja sekä treeni- että ajopäivänä oli tarjolla hyvää ajoseuraa. Tres Durosia jouduin valitettavasti tällä kertaa edustamaan yksin.

Siirtymää Rahasmäeltä takaisin Tahkovuorelle

Treenipäivä meni alkuun ihan hyvin. Ajoimme EK1:n pariin kertaan, sitten laskimme mäen toiselle puolelle EK2:sta ja siitä poljimme Rahasmäelle, EK3:lle. GPS:n mukaan EK2:n alusta Rahasmäen erikoiskokeen kautta takaisin mäen päälle tuli 9,5 km lenkki. Jatkoimme pätkien ajamista kisajärjestyksessä, eli seuraavaksi El Grande ja Old School. Ensimmäisellä tai toisella laskulla Old Schoolia eturengas laski ilmat pihalle kulutuspinnasta. Siihen asti olin pitänyt 2,5 -tuumaista Minion DHF Exoa tuohoutumattomana renkaana. Pienellä pumppailulla rengas alkoi kuitenkin taas pitämään. Rengas meni ilmeisesti offcamber-mutkan jälkeen, kun en saanut klossia kiinni polkimeen ja ajoin keventämättä nurmikon välissä pilkottaviin kiviin. Lounastauon jälkeen takarenkaalle kävi sama homma, ilmeisesti samassa kohtaa ja samasta syystä. Takarengasta litku ei suostunut paikkaamaan, joten kävin vaihtamassa On-One Smörgåsbordin tilalle Ardentin Lust-runkoisena. Kyseinen Ardenthan nautti myöskin tuhoutumattoman renkaan mainetta kirjoissani..

Reilun lounastauon ja rengashommien takia aika alkoi käydä vähiin, joten EK6:n, eli Skimacin ehdin ajamaan vain kerran ja EK10:n eli El Finalen kahdesti. El Finalella jäin jopa yhtä DH-kivikon mutkaa ihmettelemään hetkeksi, mutten treenipäivänä saanut sisälinjan kautta sitä ajettua. Kivikon jälkeisessä rinnemutkittelussa ajoin taas jalka irti polkimelta kiviin ja puhkaisin tuhoutumattoman Lust-Ardentin. Talutin pyöräni pesupaikalle ja sen pestyäni sain renkaan taas pitämään, vaikka sekä kulutuspinnassa, että vanteen reunassa molemmissa oli pienet reijät.

Kisapäivä alkoi kuten yleensäkin. Ei olisi tehnyt mieli nousta, kroppa tuntui väsyneeltä ja aamupuuro maistui vähintäänkin yhtä tympeältä, kuin yleensäkin. Kilpailijakokouksen jälkeen yritin ajaa kunnon lämmöt päälle. Ajoin kolmeen kertaan veden ylittävän sillan kautta lahden ympäri ja muutaman kerran hotellin parkkipaikalta johtavaa mäkeä ylös ja sen reunaa tulevaa polkua alas. Sain kerrankin kunnon hien päälle ennen kisaa. Tiedä sitten, miten paljon siitä oli hyötyä. Ilma oli kylmä, joten paikalla ollessa kerkesi tulla vähän kylmä ja jalat meinasivat krampata ensimmäisen erikoiskokeen jälkeen, vaikka yritinkin ajaa mahdollisimman rennosti.

EK1/7, nimeltään B. Kuva: Mika Salminen

Ensimmäiset erikoiskokeet menivät jotenkin löysän tuntuisesti, mutta ilman suuria virheitä. Rahasmäellä, jonka alku oli muuten todella hauskaa ja vauhdikasta tykitystä, puhkaisin takarenkaan ensimmäisen neljänneksen aikana. Kumi piti jonkinlaiset paineet EK:n loppuun asti, enkä usko siitä hirveästi ajassa kärsineeni. Tupakaverini odotteli maalissa hänkin rengashommissa ja jäin siihen pumppailemaan ja heiluttelemaan kiekkoani. Kunnon paineita rengas ei tuntunut haluavan pitää ja rikoin venttiilinkin siinä korjausoperaatiossa. Onneksi endurosäkistä löytyi varaosia. Joku ystävällinen Pivot-kuski tuli tarjoamaan apua ja taisin kiukuspäissäni olla hieman töykeä. Siitäs sai, kun yritti auttaa! Ajoin siirtymän mäen päälle, missä oli kunnon pumppu. Sain renkaaseen jäämään hieman yli 2 bar ja lähdin ajamaan El Grandea. Eipä siinä kauaa mennyt, kun rengas rupesi taas tyhjenemään. Sen verran paineita se kuitenkin piti, ettei sortunut loivissa mutkissa alta. Kivet kolahtelivat vanteelle hieman normaalia enemmän, mutta vauhdin sain pidettyä silti ihan hyvin. Rengassäädöstä huolimatta sain El Grandelta parhaan EK-sijoitukseni, 47.

Lötsökumisena El Grandella. Kuva: Mika Salminen

El Granden jälkeen luovuin toivosta litkujen suhteen ja kaivoin endurosäkistäni sisärenkaan esiin. Sisurini olivat näköjään 26-tuumaiselle renkaalle tarkoitettuja, mutta mukavasti se venyi silti renkaan sisään. Painetta n. 2,7 bar ja kumi kesti kisan loppuun asti.

EK5:llä, eli Old Schoolilla tuli pieni källi siinä kuuluisimmassa kivikkomutkassa. Lähestyin kohtaa ylälinjaa pitkin, mutta ilmeisesti katseeni oli liian lähellä rengasta ja tiputin kesken lähestymisen itseni alalinjalle ja hölmöilyäni ihmetellessäni tökkäsin kesken mutkaa eturenkaani johonkin ja tipuin pyörän päältä. Ylemmät offcamber-mutkat sain sentään ajettua paremmin ja kevennettyä kivikoissa.

EK6:lla, jonka ajoin siis treenipäivänä vain kerran, meinasin hukata reitin pariin kertaan kokonaan. Yhdessä rinnemutkassa, jossa reitistä oli merkitty vain sisäkaarre, jouduin pysähtymään lähes kokonaan, että löysin seuraavat reittimerkinnät.  Viime vuonna puhkaisin kolme rengasta kyseisellä pätkällä, joten kun tänä vuonna siltä säästyin, voi pelkkää eksymistä pitää jo ihan hyvänä suorituksena..

EK6:n jälkeen oli pieni tauko, jonka jälkeen B, Länsi ja Old School ajettiin uudestaan ja lopuksi El Finale. B tuntui alkuun menevän ihan mukavasti, mutta lopun poljettavalla metsäosuudella meinasin ajaa yhden mutkan suoraksi ja siinä vaiheessa kuulin perästäni seuraavan kuskin räminän. Metsäosuuden jälkeen laskin kuskin ohi. Kylläpä syljetti, kun suuremmalla lähtönumerolla ajanut sai minut kiinni. Viimeiseen kivikkoonkin hän syöksyi suoraa ylälinjaa, jota itse en edes huomannut olevan olemassa. No, ohittanut kuski ajoi itsensä melkein 20:n sakkiin, joten ohitelkoon. Tötöilystä ja ohilaskemisesta huolimatta vain alle 3 sekuntia hitaampi EK-aika kuin ensimmäisellä kierroksella.

Viimeisille erikoiskokeille hieman sisuunnuin, kun ajoin peräkkäin tutun, itseäni hieman nopeamman kuskin kanssa. Länsi-pätkällä yritin saada häntä kiinni, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. EK-aikani parani kuitenkin ensimmäiseltä kierrokselta noin viisi sekuntia. Old Schoolilla taas ajoin edellä, enkä halunnut laskea häntä ohi. 10 sekuntia hän sai minua kiinni, mutta paransinpa itsekin EK-aikaani yli viisi sekuntia ensimmäiseen kierrokseen nähden. Viimeinen EK meni myöskin ihan mukavasti, vaikka alun poljettavaa osuutta en kovaa jaksanutkaan tykittää. DH-kivikko meni perusvarmasti ja treenipäivänä ihmettelemäni mutkan onnistuin ajamaan ylälinjan kautta.

El Finalen DH-rännin viimeinen jyrkkä kohta. Kuva: Kosti Koistinen

Kun kaksi viimeistä EK:ta meni mukavasti, äkkiseltään kisasta jäi ihan hyvä fiilis. Viimeisen EK:n maalissa läiskittiin ylävitoset ja kisakeskuksessa EBA tarjosi kuskeille oluet. Kuluneen kauden henkeen hävisin taas kaikille vakituisille kilpakumppaneilleni ja lopulta sijoitus oli aika suolainen 63.

Suoraviivaisella spekuloinnilla EK-aikojen perusteella voisi sanoa, että virheettömällä ajolla ja täysiä yrittämällä, lyhyeltäkin EK:lta lähtee äkkiä 5 sekuntia ajasta pois. Ja sehän tarkoittaisi melkein minuuttia koko kisassa. Tästä havainnosta sisuuntuneena kävin kisan jälkeisenä tiistaina ajamassa Kivikon Amerikka-trailia kymmenen toistoa sen mitä jaloista lähti (rikkoen samalla Tahkolta tartunnan saaneena Ardent Racen kahteen kertaan) ja tänään salilla vetämässä maasta. Täältä tullaan 2015!

Race on!

Viime viikonloppuna oli Meri-Teijon endurokisa. Se ei Trek Enduro Series -sarjaan kuulu, mutta olin sen "kisakalenteriini"merkinnyt. Kipsin poistamisesta oli kulunut vain viikko, jalka ja käsi arastelivat hieman, eikä autokaan olisi ollut katsastettuna, joten päätin jättää kisan väliin. Myös muutamaa viikkoa aiemmin ollut Sappeen kisa, joka sarjaan kuului, jäi ajamatta. Kuulemani palautteen perusteella molemmat olivat hauskoja kisoja, joten hieman harmittaa kun en osallistumaan päässyt.

Tres Duros -univormu pian taas käytössä

Huomenna onkin lähtö Savoon, kun Tahkolla ajetaan enskasarjan viimeinen osakilpailu. Hyvinkin ristiriitaisesti olen lähdössä Metukan kanssa liikenteeseen. Viime vuonna rikoin Tahkolla kaksi ulkokumia ja rengasrikkoja tuli yhteensä viisi, treenipäivänä kolme ja kisassa kaksi. Se oli viimeinen tikki ja päätin seuraavaksi kaudeksi hommata pyörän, johon mahtuisi kunnon rengas taakse. Hankin Specialized Enduro Expert Evon. 26-tuumaisilla kiekoilla ja 180 millin kierrejousilla varustettuun pyörään menee kyllä kunnon renkaat, mutta enskakisoissa olen polkemistehokkuutta kaivannut. Messilässä Meta otti hieman siipeensä ja Laajavuoren kisan aikaan se oli telakalla. Yhdistetyn Levin reissun takia myös Ounasvaaran kisan ajoin Spessulla.

Messilän jälkeen Metukka kävi läpi kohtalaisen remontin. Hi5Bikesiin tuli sattumalta Sramin oem-tavaraa hyvään hintaan ja sain sieltä Metukan keulille Rockshoxin 140-millisen Piken. Ketjuongelmat ratkesivat alaohjurilla ja olipa takavaihtajasta kytkinkin rikki, jonka takuu korvasi. Vääntyneen eturattaan ja katkenneen bashringin tilalle hankin uudet. Takavaihtajan ja -jarrun kaapelit uusin ja laitoin kulkemaan rungon ulkopuolelta. Huomattavasti helpompaa ja hiljaisempaa. Teippaaminen ei tosin ehkä ole esteettisin vaihtoehto kiinnityksille. Jossain vaiheessa kesää takaiskarikin rupesi valuttamaan öljyä, joten tein ensimmäistä kertaa iskarin ilmakannun huollon itse. Mukava kun sekin tuli lopulta opeteltua, vaikkei se vaikea homma ollutkaan.

Edellisten viikkojen sateiden takia kampesin Flow Ex -vanteille pitävämmät kumit. Eteen Maxxiksen Minion DHF 2.5" 3C ja taakse On-Onen Smörgåsbord 2.25" TrailExtreme. Takakumi on melko muhkea ja meinaan sen kanssa lähteä Tahkolle kokeilemaan. Painetta 2,5 bar ja toivotaan parasta..