Kylmää pakoon!

Lähdimpäs kylmää pakoon Teneriffalle. Viimeksi kun kyseisellä saarella olin, majoituin El Medanossa. Se on pienehkö ja hiljainen kylä, mutta sieltä sai halvan majoituksen ja se oli alueella, jonka sisällä edellisen reissun maastopyöräilyt järjestänyt Lavatrax operoi. Tällä kertaa halusin olla hieman omatoimisempi, joten otin majoituksen Los Cristianosista. Bussilla pääsee ylös polkujen lähelle ja bussiasema on lähellä hotellia. Kätevää.

Spessu kotona

Täysin omatoiminen en matkallani ole. Otin ennen reissuani yhteyttä No Limits Tenerifen Mikeen, jolta kyselin muutaman opastetun reissun perään. Olisin ollut kiinnostunut menemään pohjoisen dh-reiteille, mutta valitettavasti yksinäisenä asiakkaana matka sinne olisi tullut turhan kalliiksi. Mike vasta aloittelee yritystään, joten suurta asiakasruuhkaa ei vielä tällä hetkellä ole. Päätin kuitenkin ottaa alkuun pari ajopäivää Miken kanssa. Ensimmäinen oli The Retamares Tour ja toinen The Vilaflor Trails.

Spessu hotellissa

Ensimmäisen ajopäivän suunnitelma oli tavata bussiasemalla 9.00 ja ottaa siitä bussi Vilaflorin ohi Las Lajasin leirintäalueelle. Heräsin hyvissä ajoin ja kävin kaksilla aamukahveilla. Bussiasemallakin olin ajoissa, mutta kerkesin jo huolestua, kun yhdeksän aikaan, eikä aivan heti sen jälkeenkään ketään maastopyöräilijältä näyttävää näkynyt. Lopulta pienen pieni pyörätelineellä varustettu valkoinen auto ilmestyi bussiasemalle. Sään, tai jonkun muun ihmeen takia bussi ei kuulemma ajaisi Vilafloria ylemmäs, joten Miken tyttöystävä toimisi apukuskina ja menisimme autolla ylös.

Ajoin myös tammikuun reissulla Lavatraxin Darranin opastuksella Retamaresista lähtevän reitin. Miken reitti alkoi samasta paikkaa, mutta eräällä vanhalla, ilmeisesti vedenpuhdistusasemalla, pysähdyimme ja lähdimme kantamaan pyöriä jyrkännettä ylös. Hetken kantamisen jälkeen päädyimme paikalle, josta Darranin The Pipeline Passagen singletrack-osuus alkoi. Vaikka myös Darranin versio Retamaresin reitistä oli mukava, Pipeline Passagen polut kelpasivat myös oikein hyvin. Miken mukaan tällä tavalla saisi minimoitua asfaltilla ajettavat laskumetrit. Retamaresin reitillähän tammikuussa ylikuumensin jarrulevyn, joten ajatus kuulosti hyvältä.

Pipeline Passage oli Miken kanssa huomattavasti sujuvampi ajaa kuin Darranin ja edellisen reissun puolalaisten kanssa. Ei ollut isää vääntämässä rattaitaan tai ajamassa harhaan. Eikä ketään tarvinut odotella. Valitettavasti näin ajettuna reitti oli myös nopeammin ohi. Ajoimme asfalttisiirtymän seuraavan polun alkuun, missä pähkäilimme, ajaisimmeko suoraan alas, vaiko vasta tauon jälkeen. Sää oli hyvä ja lähellä oli edullinen ja perinteinen ruokapaikka, joten pidimme tauon.

Tauon jälkeen ajoimme viimeisen polku- ja hiekkatieosuuden, joka sekin oli edelliseltä reissulta tuttu. Hauska pätkä, mutta taaskin ilman odottelua nopeasti ohi. Laskimme Miken kanssaa hetken samaa matkaa asfalttitietä, kunnes tiemme erosi Aronan kohdalla. Laskin itsekseni useamman sadan metrin korkeuseron alas Los Cristianosiin. Yritin poiketa joutomaan puolelle jonkun kerran, mutta ei sieltä ajettavaa löytynyt. Ajelin vielä pienen lenkin kaupungissa, ennen kuin menin takaisin hotellille. Kello oli ehkä yksi ja ajojalkaa olisi kyllä vielä kutittanut. Mittarin lukemia on hieman hankala tulkita, mutta varsinaisen kunnon ajamisen osuus jäi alle tuntiin. Toki Mike sanoi olleensa yllättynyt, ettei hänen tarvinut matkalla odotella ollenkaan ja tyypillisten asiakkaiden kanssa sama reitti kestää 2-3 tuntia.

Toisena ajopäivänä pääsimme bussilla Vilafloriin ja tarkoituksena oli polkea enemmän kuin ensimmäisenä päivänä. Ja mehän totisesti poljimme. Nousimme Vilalforista hetken asfalttia pitkin huoltotielle, jota ajelimmekin sitten hetken aikaa. Huoltotieosuudenkin olin ajanut aiemmin, mutta Darranin kanssa jatkoimme nousemista pidempään ja nousun jälkeinen alamäki ei ollut kovinkaan kummoinen. Miken versio taas tarjosi parasta alamäkeä, mitä Teneriffalla olen saanut. Paras osuus oli nimeltään Teatime, lähistöllä olevan Cruz de Tean mukaan. Melkeinpä dh:n puolelle menevää tykitystä kapealla polulla.

Teatimen jälkeen oli sekoitus asfalttisiirtymää ja epämääräisiä kivikkoisia polkuja. Poluilla sai polkea ylämäkeen, taluttaa ylämäkeen, taluttaa allekirjoittaneelle liian hankalia switchbackeja alas ja myös kantaa pyörää kivenlohkareiden välissä. Lopulta löysimme Mirador de le Centinelan näköalapaikan alhaalta lähtevälle polulle, joka oli taas tuttu ja hauska osuus. Jatkoimme sitä moottoritielle asti, jonka jälkeen kurvailimme vielä melko tasaisella alueella rantaa pitkin vajaa kymmenen kilometriä. Mikellä olisi ollut vielä joku valinnainen ässä hihassa, mutta päätin jättää sen ässän vetämättä. Miken vauhti oli tasaisella ja siirtymillä juuri sen verran reipas, että perässä pysyminen, ainakin High Roller kakkosilla alkoi imemään mehuja pois. Evästaukojakaan emme olleet pitäneet. Valinta osoittautui järkeväksi, koska sen jälkeen asfalttia pitkin sai ajaa vielä toistasataa nousumetriä vastatuuleen ennen lohdun tuovaa laskua Los Cristianosiin.

Toinen ajoipäivä oli erittäin antoisa, vaikka lopun joutomaa-ajelu ei kovin kiinnostavaa hauskojen alamäkien jälkeen ollutkaan. Tulipahan kuitenkin poljettua. Polkeminen olisi tosin hauskempaa jos Spessun hissitolppa olisi mukana ja kunnossa tai jos edes jäykän tolpan saisi nostettua tarpeeksi korkealle. Eipä tuo Spessu mikään xc-pyörä olisi siltikään. Mittarin mukaan matkaa kertyi 49 kilometriä, nousumetrejä 620 ja laskua reilu 2000 m. Huomiselle suunnittelemallani reitillä olisi myöskin nousumetrejä luvassa, mutta onneksi ei tarvi Miken vauhdissa yrittää pysytellä.

Ensimmäisenä päivänä en ottanut videota laisinkaan, koska ajoin fullface-kypärällä ja kamerakiinnityksen kanssa on aina hieman säätämistä. Toisen päivän ajeluista koostin videon. Jota en sitten näköjään saa youtubeen ladattua, kun hotellin maksulliseen nettiin sijoittamani 2€ ei näytä moiseen toimintoon riittävän. Kuviakaan en reiteiltä ottanut, joten mediasisällöltään tämä jää varsin köyhäksi postaukseksi.

Isänpäivän ajelut

Isänpäivän kunniaksi sain isäni houkuteltua kokeilemaan maastopyöräilyä. Hauska homma. Yritin suositella flättipolkimia, mutta lukoista hän tykkää. Isäni lähettyvillä Meri-Rastilassa kun ei ole juurikaan sileitä polkuja ja märkääkin oli, itseäni hiukan kauhistutti ajatus ensikertalaisesta maastopyöräilijästä lukkopolkimilla. Varsinkaan kun rengastus ei ollut räkäkumia. Enpä muuten muista, milloin olisin noin liukkaassa metsässä ajanut. Muutama päivä aiemmin, kun työmatkalla polkuja ajelin, ei olosuhteet olleet läheskään niin haastavat. No, hyvin se silti meni ja hauskaa oli. Taisi isukkiinkin, ainakin hetkellisesti, mtb-kärpänen puraista!

Aiemmin kun asuin Rastilassa, tuli noita Vuosaaren polkuja ajeltua enemmänkin. Meri-Rastilassa on hauskoja pätkiä, joskaan ei kovin kattavaa verkostoa, mutta silti sääli, että pian osa niistä rakennetaan umpeen. Varsinkin parhaat alamäkipätkät. Pitääpä vielä eksyä sille suunnalle uudestaankin.

Viime viikon podin polvea, joten työmatkoja en ajanut olleenkaan. Lauantaina kävimme tyttöystävän kanssa ajamassa pienen lenkin (Samuli tartuttaa lähipiiriin mtb-kuumetta) ja sunnuntaina kävin Calpiksessa. Calpiseen lähdin hyppyhengellä, mutta mutaisen sään takia hyppisestä ei tullut oikein mitään. En saanut tai uskaltanut ottaa vauhtia tarpeeksi. Muta söi vauhtia ja toisaalta, kun muutaman kerran pyörä lipsahti juuri hyppyyn valmistautuessa, siitä jäi pieni kammo. Kaatua en tainnut kertaakaan, mutta muutaman kerran meinasin hypätä sivuun alastulosta tai pöydän päältä. Mutta tulipa sieläkin käytyä.

Tällä viikolla ajoin töihin ja polvi on ollut lähes oireeton. Tänään olin hetken polvillani ja sen jälkeen polvi tuntui hieman huonolta. Meinasin alkavalla viikolla käydä joku päivä ennen töitä joko Savelassa tai jossain skeittiparkissa vähän leikkimässä dirttipyörällä, mutta saapa nyt nähdä. Rauhallinen pyöräily ei tunnu missään, mutta hyppiminen kovalla pyörällä hieman kammoksuttaa, joskin samalla myös innostuttaa.