DH-päivä

Torstaina oli Teneriffan reissuni viimeinen ajopäivä ja Miken mukaan loppuhuipennus, grande finale. Nousimme voimaa uhkuvalla Citroen
Saxolla lähes kahteentuhanteen metriin Las Lajaksen leirintäalueelle, josta tunkkasimme pyöriämme noin kymmenen minuuttia trailin lähtöpaikalle. Mike nimittää pätkää Rock-n-rolliksi, koska se on niin kivikkoista. Olin hieman hermostunut, koska tunkkaamista kummempaa lämmittelyä ei tullut ja suoraan alamäkirokkaamiseen lähteminen johtaa yleensä melko kulmikkaaseen ja jäykkään ajoon.

Muskeliauto Las Lajaksella

Suojia pukiessamme huomasin unohtaneeni hanskat, joka nosti entisestään hermostumispisteitä. Kaatuessa käden osuvat yleensä ensimmäisenä maahan ja kivikkoon notkahtaminen pienestäkin vauhdista avokäsin on melkoisen ikävää hommaa. Mikellä oli lämpimät neopreenihanskat varalla, mutta ne olivat sen verran isot ja löysän tuntuiset, etten niiden kanssa halunnut lähteä rokkaamaan. Pitäisi vain olla kaatumatta.

Ensimmäinen, arviolta 400 laskumetrin osuus olikin semmoista kivikkorynkytystä, ettei pahemmasta väliä. Edellisten lenkkien kivikko-osuuksilla olin yleensä ollu Mikeä nopeampi, mutta nyt hän lasketteli dh-pyörällään menemään ja pienenkin virheen tai epävarman kohdan jälkeen jäin ihmettelemään loittonevaa selkää. Ensimmäisen kerran tällä reissulla sain maistaa kevyttä armpumppiakin. Pidimme kuitenkin sen verran taukoja, ettei siitä muodotunut missään vaiheessa ongelmaa.

Rock-n-rollin lopuksi ajetaan sileämmällä hiekkapohjalla vauhdikkaampaa mutkittelua. Siis jo tekniikka riittää vauhtiin. Mutkat olivat suurilta osin mukavasti penkkautuneet, mutta kuitenkin sen verran kuluneita ja paikoin sortuneita, etten millään pystynyt pitämään pakettia nätisti kasassa. Kerran lipesi eturengas alta ja kädestä rullautui nahka muutamasta kohtaa.

Rullasimme asfalttisiirtymän n. 1200 metrin korkeuteen, josta alkoin varsinainen paikallinen dh-reitti. Mike piti lyhyen opastuksen tulevasta. Arvasin pätkän olevan youtubesta tuttu, joten tiesin alussa olevan muutaman hyppyrin. Miken perässä hypyt oli helppo ajaa, vaikka kaksi viimeistä olikin hieman äkäisiä pieniä linkoja. Pätkä oli sulavaa loikottelua tasaisella pohjalla ja lievesti pengerretyillä mutkilla. Sitten pidettiin taas pieni briiffaustauko, luvassa olisi mutkan jälkeen hieman puskista tuleva gäppi (odotin hyppyä, mutta se olikin gäpillinen pieni droppi) ja kaksi miehen korkuista lautadroppia. Ensimmäisen dropin voisi kuulemma ajaa sokkona, mutta toiseen kannattaisi pysähtyä. Hitaasti ajaessa putoaisi terävien kivien päälle, joten olisi hyvä tarkastaa, mitä alla on.

Ensimmäisen dropin ajoin hieman keulapainoisena alas ja vihdoinkin sain käytettyä koko keulan joustomatkan. Toiselle dropille pysädyin. Näytti melko hurjalta, sillä vaikka lautakyhäelmä oli ehkä juuri miehen korkuinen, varsinainen alastulo olisi kuitenkin melko pitkällä ja ainakin metrin alempana. Koska Mike oli dropin jo ajanut ja edellisestäkin selvisin, talutin pyörän vähän matkaa ylös saadakseni vauhtia ja lensin nätisti kivikon yli. Alastulo oli itseasiassa paljon sulavampi, kuin ensimmäisellä dropilla.

Loput reitistä oli kunnon dh-rynkytystä. Irtokiviä, droppeja, jyrkkää mutkittelua… Kaikkea sitä, mikä saa tuntemaan itsensä kömpelöksi kuskiksi, mutta on samalla aivan äärettömän hauskaa. Tapansa mukaan Mike otti mutkissa etäisyyttä ja jäin ihmettelemään, mistä pito niihin löytyy. Itse en vain saanut varmuutta painaa kunnolla mutkiin, joissa näytti olevan kova pohja, mutta irtokiveä päällä.

Pysähdyimme matkalla vielä muutaman kerran ja testasimme myös Miken työn alla olleen uuden haaraan reitillä. Mikekään ei ollut sitä aiemmin ajanut ja vähän keskeneräiseltä se tuntuikin. Kyllä sen ajamaan pystyi, mutta matkalla olleisiin droppiin ja hyppyriin ei kyllä alastuloihin vaadittavia vauhteja saanut.

Juuri ennen loppupaikkaa oli vielä, Miken sanojen mukaan, viiden metrin gäppi, joka olisi rauhallinen hypättävä, kunhan vauhtia oli tarpeeksi. Poljin Miken perässä vauhtia ja lähestyimme kahta nokkaa. Valmistauduin jättimäiseen loikkaan, mutta hyppy olikin melko pieni, joten varsinainen gäppi olisi vasta edessä. Koska en tiennyt mitä oli tulossa, sormet halusivat hamuilla jarruja. Jouduin käskemään olemaan hamuilematta. Pysyin Miken vauhdissa ja hyppy oli todella rauhallisesti rullattavissa. Ilmassa tosin mietin, että on tässä varmasti reilusti enemmän väliä kuin 5 metriä. Luulin reitin loppuvan gäppiin, mutta sen jälkeen olikin vielä iso pöytähyppyri, johon vauhdit eivät enää riittäneet. Poljin sisuntuneena takaisin ylämäkeen, mutten silti saanut tarpeeksi vauhtia hyppyyn.

Miken tyttöystävä ja apukuskimme Bettina odotteli meitä alhaalla ja nousisimme uudestaan n. 600 metrin korkeuseron verran dh-pätkän alkuun. Matkalla Mike esitti kysymyksen, juonko viiniä, joka johta pikapysähdykseen paikallisella luomurypäleitä viljelevällä viinitilalla. Maistelimme viinejä, mutta kun jo muutama siemaus tuntui humahtavan päähän, jätin laajemman maistelun sikseen ja valitsin maistamistani punaviineista miellyttävimmät kotiinviemisiksi.

Rengashommissa. Sää ja maisemat voisivat olla huonommatkin

Toisella vedolla dh-pätkää pysähtelimme hiukan vähemmän, mitä nyt Mike puhkoi dropissa renkaansa. Vihaa kuulemma tubeless-systeemejä, enkä ruvennut siinä sen enempää omia mielipiteitäni puolustelemaan. Ehkä sekin flätti olisi ilman sisäkumia jäänyt saamatta, ehkä ei. Flätin jälkeen ajoin välillä Miken edellä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa reitti tulisi risteämään muutaman kerran. Mike katosi taas muutaman mutkan jälkeen näkyvistä, mutta sain kuitenkin pidettyä melko hyvän rokkimeiningin päällä. Ainakin melkein loppuun asti. Eräässä jyrkässä kohdassa saatoin yliohjata tai vain ajautua huonolle linjalle ja lähdin kippaamaan tangon yli. Kaatuminen ei sinällään ollut paha, mutta suurin osa painostani laskeutui kylki edellä ohjaustankoon. Henki salpautui hieman ja kylki tuntui pahalta. Murtuneista kylkiluista olen kuullut tarinoita, eikä kipu kuitenkaan siltä tuntunut. Mike oli ajanut jonkin verran kauemmaksi ja ajoin rauhassa hänen luokseen. Uskottelin, että kaikki oli suhteellisen hyvin ja Mike suostui vielä johdattelemaan meidät viimeisen gäpin yli. Gäpin jälkeisen loivan mutkankin yritin ajaa taitoni mukaan, mutta pöytähyppyriin en taaskaan saanut tarpeeksi vauhtia. Harmitus.

Kylki tuntui ja tuntuu edelleen parin päivän jälkeen aika kipeältä, mutta eiköhän tämän kanssa eletä. Käsiin tuli muutama pieni naarmu lisää, mutta eniten jäi harmittamaan hyvän päivän päättänyt tylsä kaatuminen. Varsinkin, kun kaatuminen oli niin loppuvaiheilla, ettei sen jälkeen enää uutta ajofiilistä saanut päälle. No, kuudentena perättäisenä ajopäivänä ja minun dh-kokemuksellani, päivä olisi joka tapauksessa alkanut olla paketissa. Reitti oli niin vaativa, että vaikka sen toisella kerralla olisinkin onnistunut ajamaan kaatumatta, kolmas kerta olisi jo ollut liikaa.

Reissun ajot oli ajettu ja laskimme vähän matkaa kylään pitsalle ja oluelle. Ja fiilistelemään yhteisiä ajojamme mtb-hurmoksessa. Hauskaa oli kyllä ollut, se täytyy myöntää. Omatoimipäivien kommelluksien kanssa polkemista oli tullut tarpeeksi ja alamäkeäkin mukavasti. Viimeinen päivä todella kruunasi reissun. Olisin vaikka yhden välipäivän jälkeen ajanut koko kuuden päivän homman uusiksi. Vaan seuravaa mtb-lomaa on oottaminen.

Spessu kaikkensa antaneena. Keskiö menee vaihtoon ja muutama pinna löysällä takakiekosta. Muuten melko huoletonta menoa

Lisää endurolenkkeilyä

Eilen, toisen omatoimipäiväni oli tarkoitus myöskin alkaa bussisiirtymällä Las Lajakseen. Katastrofin välttämiseksi poljin Playa de las Americakseen odottamaan bussia. Olin siellä noin yhdekseltä ja odotellessani säädin klossit uudestaan. Jalassani oli eri kengät kuin edellisenä päivänä ja klossien asennot tuntuivat siirtymää ajaessa hieman huonoilta. Säätämiseen kuluneesta ajasta huolimatta kerkesin jo pelästyä, etteikö bussi edes tulisi kyseisen pysäkin kautta. Tulihan se sieltä, tapansa mukaan myöhässä, ja ruumassa oli valmiiksi pari muutakin pyörää. Toinen näytti tutulta ja bussiin astuessani takapenkillä vilkuttelikin iloisesti ystäväni, englantilaispappa. Bussimatkan aikana hänkin paljastui nimeltään Mikeksi. Pappa-Mike oli menossa Teidelle. Meinasi mennä kaapelihissillä huipulle, juosta takaisin ja lopuksi rullailla pyörällä kämpilleen.

Las Lajas. Paikka, jossa vessapaperi ja istuinrengas on liikaa pyydetty

Itse jäin pois Las Lajaksessa. Sää oli aurinkoinen, mutta hieman viileä, joten laitoin takin päälle. Rusketusrajoista saisin vielä unelmoida. Las Lajaksen leirintäalueelta reitti alkaa leveänä hiekkatienä, jota jatkuu noin kahdeksan kilometrin verran. Jossain kohtaa tie kapeni lähes olemattomaksi ja loppui kokonaan. Kerkesin jo kirota omatoimimatkailut syvimpään helvettiin, mutta onneksi olin ajanut vain muutaman mutkan liian pitkään. Olin kuin olinkin oikeassa paikassa, reitin alku oli vain hankalasti nähtävissä. Paikka oli siis sama, mihin opas-Miken kanssa olimme ensimmäisenä ajopäivänäni kantaneet pyörämme toiselta huoltotieltä. Vaikka molemmat reitit olivat lähinnä huoltotietä, Miken versio oli kuitenkin jollain tapaa mukavampi ajaa. Mutkiin ei tarvinut jarruttaa yhtä paljoa ja matkalla oli enemmän töyssyjä, joista saattoi hieman hypätä.

Anyway, huoltotiet ovat kuitenkin enimmäkseen pakollinen paha ennen pääsyä hauskoille osuuksille. Ajoin tätä, Pipeline Passagen polkuosuutta nyt kaiken kaikkiaan kolmatta kertaa. Ensimmäistä kertaa yksinäni ja myöskin ensimmäistä kertaa varsinaisesti pysähtelemättä. Muutaman kerran jouduin tosin hidastamaan tai jopa pysähtymään kun polku meinasi kadota. Pätkä on kivikkoista polkua, mutta kun vauhdin pitää yllä ja jaksaa polkea muutamissa ylämäissä, erittäin mukavaa ja vauhdikasta menoa.

Kun polku loppui, olin ollut matkalla alle puolituntia ja siitäkin varsinaisella polulla vajaa kymmenen. Jos olisin luottanut painovoimaan, reitilläni olisi ollut enää yksi lyhyehkö polkuosuus, joten päätin luottaa jalkoihini. Päivän lähtöpaikka oli ollut n. 2000 metrissä ja olin laskenut noin tuhannen metrin korkeuseron alas. Aioin polkea Vilafloriin pitämään taukoa ja siitä taas aina Teatimelle asti.

Suojat päälle ja nauttimaan

Taukojen ja lähes kahden tunnin siirtymien jälkeen mittari näytti 800 nousumetriä. Edellisen päivän jäljiltä nousurytmiä ei oikein löytynyt, mutta pääsinpä silti sinne, minne halusinkin. Vaikka päivä oli alkanut aurinkoisena, Vilaflorissa ollessani pilviä alkoi hiljalleen kerääntymään. Vilaflorin jälkeisellä huoltotiesiirtymällä näkyvyys alas katosi taas lähes kokonaan, mutta ilma ei onneksi edellisen päivän tapaan ollut kovinkaan kostea. Ensimmäinen alamäkipätkä, jota edellisenä päivänä ajaessa olin ollut hieman varovainen, meni paljon mukavammin. Kosteaa ei tarvinut pelätä, eikä kroppakaan tuntunut kovin väsyneeltä.

Sumua, muttei liikaa. Kuvan polku tullaan ylämäkeen, eikä sitä aina jaksa polkea

Singletrack-osuutta edeltävää nousua en eilenkään jaksanut polkea. Kerran olin sen tehnyt, eikä sitä enää tarvitsisi todistella. Tunkkauksen jälkeen otin muutaman valokuvan ja alkavaan laskuun valmistautuessani totesin, että onpa taas kaikki vaiva ollut todellakin sen arvoista. En ole varma, kestääkö Teatimenkaan polkuosuus edes kymmentä minuuttia, mutta yhtä juhlaa sen laskeminen kuitenkin on. Kerran silläkin hukkasin polun, mutta muuten laskeminen oli paremman näkyvyyden ja kuivemman polun takia hauskempaa kuin edelliskerralla.

Polun jälkeen, Cruz de Teasta oli taas siirtymä San Migueliin. Tällä kertaa aioin löytää Aldea Blancalle (joka ei siis kuitenkaan ole se näköalareitin paikka, vaikka edellisenä päivänä niin aloin jo uskomaan) johtavan polun. Meinasin taas päätyä Miken paskapolulle ja vaikka sinne päin osoittikin Aldea Blancan kyltti, päätin olla lähtemättä. Yritin katsoa tammikuisesta gps-jäljestä reittiä, mutta millään en löytänyt oikeaa tienhaaraa pieneltä alueelta, minne olisi pitänyt lähteä. Ajoin isompaa tietä alas paikkaan, jossa mutka liippasi gps-jälkeä läheltä, mutta siinä oli rotko välissä. Kiipesin myös yhdelle mäennyppylälle katselemaan, näkyisikö polkua missään. Kauankohan siinä vierähti aikaa? Puolituntia tai tunti. Niin, sitä omatoimimatkailua.

Tuolla jossain minun pitäisi olla. Vaan välissä on rotko

Mutta näitä seuraamalla, väärään suuntaan, löytyi oikea reitti

Lopulta tajusin lähteä seuraamaan maahan maalattuja trail-opasteita, mutta väärään suuntaan. Nämä merkit olivat minut edellisenäkin päivänä saaneet uskomaan, että oikea reitti löytysi haarautumalla jostain Miken opastaman matkan varrelta. Kaktuksia sieltä löytyi. Nyt kuitenkin löysin oikean reitin sortuneiden pikkuteiden läpi ja vihdoin tunnistin hiekkapohjaisen ja kivikkoisen polun, jota olin kaksi päivää etsinyt. Muistin, että reitillä olisi jonkin verran poljettavaa, joten jätin satulan hieman alinta asentoa korkeammalle. Säkitykseenhän se johti, mutta muuten reitti oli mitä mainioin. Pakko uskotella itselleen, että jopa kaiken vaivan arvoinen.

Reitti päättyi lähelle erittäin mauttoman näköistä linnaa, jonka luona pakkasin suojat ja takin kiinni reppuun. Edessä oli mäkinen, n. 12 kilometrin siirtymän naksuvalla keskiöllä ja kuivilla ketjuilla Los Cristianokseen, jossa pääsin olutlasin ja munapatongin ääreen. Strategiset arvot tälle kevyemmälle endurolenkille ovat mittarin mukaan n. 68 km matka, nousumetrejä reilu 1300 ja laskua rapiat 3400.

Mikä tämäkin rotisko on? Aito keskiaikainen linna?

Koska eilen en meinannut päästä enää illalla sängystä ylös ja syömään, päätin tänään ottaa hieman iisimmin. Lähdin taas polkemaan Americaksen bussipysäkille, mutta jostain syystä halusin ajaa muualla kuin isolla autotiellä ja onnistuin silläkin parin kilometrin siirtymällä melkein eksymään. Olin kuitenkin ajoissa pysäkillä ja bussin saavuttua ajattelin tyytyväisenä, että saisin pappa-Miken matkaseurakseni. Olihan hän puhunut tänäänkin tulevansa samalla kyydillä ylös. Ruumassa olikin GT-merkkinen pyörä, mutta nähtävästi se kuului jollekin muulle, koska Mikeä ei bussissa näkynyt.

Las Lajaksessa paistoi aurinko!

Ja ihmekös tuo, kun oltiin pilvien yläpuolella. T-paitasää alusta loppuun

Maksoin kuskille tarvittavat 6,05€ ja pääsin taas Las Lajakseen. Poljin siitä noin kilometrin matkan ja sata nousumetriä Retamareksen reitin starttipaikalle. Reittihän alkaa huoltotiellä, mutta jossain vaiheessa se rupeaa risteämään Las Lajaksen ja Adejen välisen patikointireitin kanssa. Suuren osan matkasta selviää seuraamalla patikointireitin merkintöjä. Itse seurasin niitä hieman turhankin orjallisesti ja päädyin pari kertaa hieman huonosti ajettaville osuuksille. Veden kuluttamaa uraa, kivisiä ylämäkiä ja turhan tiukkaa siksakkia. Mukavaakin ajettavaa “väärällä” reitillä oli, mutta koko reitin hauskimman ja sulavimman pätkän ajoin huti, kun arvoin polun haarautuessa kahtia ja päädyin seuraamaan patikointimerkintöjä.

Kun pääsin taas oikealle reitille, luvassa oli parasta tai pahinta kivikkorynkytystä, mihin matkallani olen törmännyt. Erittäin hauskaa ja tällä kertaa renkaatkin pysyivät ehjänä. Viime vuonna rikoimme renkaamme Darranin kanssa kyseisellä pätkällä lähes samanaikaisesti. Oikea dh-kumi takana ja molemmissa päissä 2 bar näyttää tekevän ihmeitä. Kivikkorynkytys päättyy mahtaviin näkymiin jyrkänteen reunalle ja käytännössä päivän varsinaiset ajot olivat melkein siinä.

Näkymät jyrkänteeltä. Asfaltti oli ainoa löytämäni reitti alas

En tiedä, olisiko jyrkänteeltä päässyt vielä jotain haastavaa patikointireittiä aina Adejeen asti. Jo vähän matkan päähän päästyäni nimittäin huomasin tulosuuntaani osoittavan Adejen kyltin. Ajoin vähän matkaa takaisin päin, mutta kun sopivaa reittiä ei löytynyt, eikä Darrankaan ollut moista reittiä näyttänyt, ajattelin sen olevan sopimaton ajettavaksi. Eli tuomioni oli loputon määrä neulansilmämutkia alas asfalttia pitkin. Jyrkkää asfalttia. Kävi taas jo mielessä, ylikuumenevatko jarrut, koska mutkiin ja viimeiseen risteykseen jouduin jarruttamaan aika reilustikin. Kestiväthän ne ja ihan mielenkiinnosta sylkäisin viimeisen jarrutuksen jälkeen jarrulevyyn. Ei edes ruvennut kiehumaan. Se siitä dramatiikasta.

Adejen läheisyydestä piti olla vielä yksi lyhyt, kallioharjanteella ajettava pätkä lähelle rantaa. Senkään löytäminen ei omatoimimatkailijalle aivan mutkatonta ollut. Kävin ensin banaaniviljelmillä ja sitten ajoin koko paikan ohi. Näin tieltä alapuolellani kalliot, joiden päällä polku mutkitteli, mutten millään meinannut löytää kohtaa, mistä sinne pääsisi. Lopulta tajusin, että ison työmaan täyttämää sorarinnettä pitkin meni pieni ura, jota pitkin polulle pääsi.

Polku kulkee kalliolla, jotka ovat varmaan entistä merenpohjaa. Niin erilaista kiveä se ainakin on. Röpelöistä ja huokoisen näköistä. Reitti on muutaman minuutin pituinen, hieman poljettavaa ja jonkun verran pieniä droppeja. Droppeihin tai pieniin töyssyihin ajatessani huomasin, että niistä oli vaikea ajoittaa ponnistusta oikein, koska rosoisuus söi jotenkin tuen iskareilta. Millään muulla ajoalustalla en moista ole huomannut.

Ehkä pitäisi leikkiä enemmän iskareiden säädöillä, mutta tykkään kyllä jämäkästä tuntumasta, varsinkin keulassa. Tosin tällä reissulla keula on koko ajan jättänyt lähes 5 cm joustomatkastaan käyttämättä, enkä tänään edes metrin dropista tasamaalle saanut sitä pohjaamaan. Toisaalta painoakin minulta on tippunut n. 10 kiloa.. Hyvältä se ajaessa tuntuu, joten tarviiko tuota niin sitten murehtia?

Kun kalliot olivat ajettu, kiipesin vielä vähän ylemmäksi katselemaan, jos jostain löytyisi hyppyriksi kelpaavaa nypylää tai jotain sulavaa droppia. Eipä löytynyt, joten pakkasin taas suojat reppuun ja lähdin ajelemaan ilman sen kummempia kartan tutkimisia Los Cristianosia kohti. Ajoin Costa Adejen läpi ja päädyin muutaman kerran puolivahingossa ihan rantabulevardille asti pärisyttelemään DT:n vapaaratastani. Aika uskomatkonta, miten koko 10 kilometrin siirtymä Los Cristianosiin oli loputonta turistirysää. Kun en alueella muuten ole liikkunut, ei minulla oikein ollut mielikuvaa homman laajuudesta. Los Cristianosin turisti- ja ranta-aluehan päättyy aika nopeaan, kun majapaikastani lähtee vuorille tai itään päin. Ja rannalle tästä kävelee kuitenkin vain n. 5 minuuttia.

Los Cristianosiin saavuttuani palloilin hetken idealla, että olisin käynyt katsomassa bussin 480 aikataulun. Sillä olisi päässyt Vilafloriin, mutta välttämättä pyörä ei olisi mahtunut kyytiin, eikä toisaalta Vilaflorista olisi millekään hyvälle reitille ilman kiipeämistä  päässytkään. Las Lajasiin olisi ollut noin 500 nousumetriä tai sitten Teatimelle vähän vähemmän. Teatimeltä ei taas olisi päässyt laskemaan mukavaa reittiä lähelle Los Cristianosia, joten päätin hylätä koko idean. Aurinko paistoi ja ehtisin istumaan ulkona ravintolan terassilla rauhassa ennen pimeää, toisin kuin edellisinä päivinä.

Huomenna olisi luvassa viimeinen ajopäivä. Mike lupasi esitellä paikallisten suosiman dh-trailin. Tarkoitus olisi olla autolla liikenteessä ja ajaa reitti kahteen kertaan. Kovasti vain toivon, että kaksi kertaa riittää.

Muuten pitää taas polkea.

Viimeinen päivä.

Endurolenkki

Omatoimimatkailussa on puolensa. Siis puolensa ja Puolensa. Tänään ajattelin lähteä itsekseni bussilla Vilaflorista n. 500 metriä ylemmäs Las Lajasiin, josta olisin ajanut Retamaresin reitin ja polkenut takaisin ylös aina joko Teatimelle asti tai sitten jollekin Vilaflorin läheltä alkavalle pätkälle. Eli ei muuta kuin hyvissä ajoin bussiasemalle odottelemaan. Oletin olevani maanantaina ainoa pyöräilijä, enkä aluksi ottanut edes etukiekkoani irti. Ajattelin pyörän menevän bussin tavaratilaan kokonaisena.

Olin bussiasemalla heti yhdeksän jälkeen ja bussi tulisi n. 9.30. En ajatellut koko asiaa, mutta bussin saavuttua tolpalle oli kerääntynyt pieni jono ja bussi oli jo entisestäänkin melko täynnä matkustajia. Itsehän en tolpalla ollut jonottamassa vaan ruuman kohdalla laittaakseni pyöräni kyytiin. No, niinpä vain kävi, että kyytiin ei mahtunut, ei pyörä, ei mies, eikä muutama muukaan halukas. Halukkaiden joukossa oli myös 68-vuotias englantilaismies pyöränsä kanssa, jonka perässä menin bussi-infolle kyselemään, josko ylös olisi mahdollista jotenkin päästä. 10.45 lähtisi bussi Vilafloriin, mutta siitä ei ollut tietoa, olisiko bussi ruumallista mallia ollenkaan, eli pyörät eivät välttämättä mahtuisi mukaan.

Reklamointia ja mölötystä bussiasemalla

No helvetti. Enduromieshän ei polkemista pelkää ja jos suunnitelmissa on ajaa, niin silloin ajetaan. Englantilaispappa oli mutissut ajavansa Aronaan, eli noin 500 metrin korkeuteen ja katsovansa siellä, josko Vilaflorin bussiin sittenkin saisi pyörän mukaan. Itse jäin hetkeksi riisuutumaan ylimääräisistä vaatteistani ja kasaamaan repun kuntoon, mutta jonkun ajan kuluttua sain papan kiinni. Poljimme yhdessä Aronaan asti, jossa minä pidin kahvitauon ja sen aikana pappa pääsi kuin pääsikin bussin kyytiin. Oli muuten hetkittäin aika mieltäylentävää kinnata ylämäkeä papan kanssa. I’m too old for this, sanoi pappa ja itse sinnittelin pysyäkseni hänen vauhdissaan. No, laitetaan taas järeän pyörän piikkiin.

Tätä selkää sain katsella vajaan tunnin. Superpappa

Aronasta jatkoin, kuinkas muutenkaan, polkemista ylämäkeen. Olin Aronaan asti ajanut pelkkä lyhythihainen suojapaita päällä, mutta hikoilu ja korkeammalla oleva viileämpi ilma sai pienen vilun aikaiseksi, joten laitoin takin päälle. Pidin noin tuhannen metrin korkeudessa toisen tauon, jolla kävin varmuuden vuoksi ostamassa limukkaa, suolapähkinoitä ja pari banaania. Aikoihin en ole kunnon pitkiä lenkkejä tehnyt, joten päätin varmuuden vuoksi tankata mielummin liikaa kuin liian vähän. Väsyneenä ei olisi kivaa eikä turvallista ajaa teknisiä laskujakaan.

Spessu tonnissa

Melko lohduttava näky

Vilafloriin saavuin ehkä kahden tai kahden ja puolen tunnin ajamisen jälkeen, taukoineen aikaa oli toki kulunut jo paljon enemmän. N. 1400 metrin korkeudessa oli hieman sumuista. Pysähdyin edelliseltä reissulta tutulle ravintolalle, jonka edessä oli myös muita maastopyöriä. Tunnistin yhden niistä Darranin uudeksi Kingdom-merkkiseksi pyöräksi, jonka hän oli maininnut joskus saavansa. Menin sisälle ja hieman nolona siitä, etten ollut valinnut häntä oppaakseni tälle reissulle. Lyöttäydyin kuitenkin puoliksi heidän seuraansa viereiseen pöytään. Darran oli kuulemma automatkallaan ylös ihmetellyt, että kuka toopee ajaa dh-vermeissä ylämäkeen. Minähän se.

Lavatraxin porukka oli Vilaflorissa tauolla

Tilasin kanarian perunat, munakaspatongin ja kahvin, jotka syötyäni Darranin porukka jäi vielä ravintolaan maleksimaan. Taukojen pitäminen on toki mukavaa, mutta Lavatraxin reitit jäivät tosiaan varsinaisen polkuajamisen osalta aika lyhyiksi, joten tyytyväisenä jatkoin omatoimimatkaani.

Ajoin eilistä reittiä mukaillen vielä muutaman sadan metrin nousun. Sumu sakeni ja ne varusteet, jotka eivät vielä olleet hiestä märkänä, kastuivat kerätessään kosteutta ilmasta. Lopulta, yli kolme tuntia, 30 kilometriä ja lähes 1700 nousumetriä ajettuani sain vetää suojat päälleni ja lähteä ajamaan painovoima ystävänäni alamäkeen. Yhden, muka kuivan, paidan laitoin vielä suojapaidan ja takin väliin, ettei viima palelluttaisi matkalla alas.

Yli puolessatoista tonnissa oli sumuista

Ja sittenkö sais lähteä alamäkeen?

Ensimmäinen alamäkipätkä oli ensin autonmentävää irtokivistä tietä, mutta kapeni osin lähes umpeen kasvaneeksi ja erittäin kivikkoiseksi poluksi. Kosteuden ja huonon näkyvyyden takia ajoin turhia riskejä ottamatta sormet lähes koko ajan jarrukahvoilla. Ensimmäisen polun loputtua pyörä piti nostaa kiviaidan yli piha-alueelle, josta pääsi taas leveämmälle, irtokiviselle ja paikoin melko käpyiselle laskuosuudelle. Hauskaa menoa, kun renkaat elävät jatkuvasti sivusuunnassa.

Laskun jälkeen nostin satulatolpan ja otin lasit pois silmiltä. Tiedossa oli hetken aikaa lievästi ylämäkeen nousevaa polkua, joka oli pohjaltaan moottoripyörien ansiosta aika hyvässä kunnossa, mutta silti aivan umpeen kasvanut. Ennen uuden laskun ja varsinaisen Teatimen herkkuosuuden alkua, piti vielä polkea (tai tunkata, koska tänään ei pyörä enää kulkenut aivan eiliseen tapaan) jyrkkä ja suomalaisittain pitkä ylämäki. Mäen päällä muka putsasin lasit sekä sisältä että ulkoa, mutta repussa olleet paperitkin olivat niin märkiä, ettei laseja kunnolla kuivaksi saanut. Lyhyen laskun jälkeen totesin olevan parempi ajaa paljain silmin.

Lasku oli aivan yhtä hauska kuin eilenkin. Eilen ajoin sen kokonaan Miken perässä ja se helpotti muutamissa sokkokohdissa, kun edellä ajavan vauhdista pystyi lukea tulevaa. Tänään myös kosteus teki muutamista kivisemmistä kohdista hieman hankalampia ja vähän rauhallisemmin ajettavia. Laskusta suurin osa on metsässä. Metsäpätkän lopuksi on jyrkkä kivikko, joka tavallaan katkaisee pätkän. Lasku kuitenkin jatkuu suoraan puuttomalle rinteelle, jossa ajetaan irtonaisessa hiekassa ja kivessä. Erittäin hauskaa!

Siihenpä se hauskuus sitten loppuikin. Isuin alamäen jälkeen kivetykselle miettimään, mikä olisi seuraava kohde. Kartasta ja gps:ltä arvioimalla voisin nousta n. 300 metriä Vilaflorin suuntaan ja päästä jollekin superkivikkoiselle pätkälle. Nousu, eikä kostea kivikko houkutellut, joten lähdin laskemaan San Miguelin suuntaa, josta pitäisi löytyä myöskin kivikkoinen, mutta enemmän hiekkaa sisältävä hauska reitti. Näin ainakin karttamerkintöjäni tulkitsin. Teatimen laskettuani pääsin sumustakin pois, eikä alempana olevilla reiteillä varmaan kosteutta olisi.

Hurautin muutamassa minuutissa asfalttiteitä pitkin pari sataa metriä alemmas. Tuntui jotenkin tylsältä heittää hukkaan arvokkaita nousumetrejä, mutta valitettavasti koko vuorta ei alas pääse polkuja pitkin. Ajoin läpi San Miquelin, luin matkalla karttaani muutaman kerran ja mielestäni löysin oikean reitin. Kun menin pois autoteiltä, huomasin olevani eilen ajamallamme siirtymällä. Opasteet kertoivat reitin vievän Aldea Blancaan, jonka muistin olevan haluamani reitin päässä. Mike myös sanoi eilen, että eilinen reitti poikkeaa pois joltain Darranin reitiltä. Eli ei muuta kuin luottavaisin mielin opasteita seuraamaan. No kuinkas sitten kävikään, olin saman eilisen paskapolun päässä, jolla kannoimme pyöriä kivien välissä ja noin hetkittäisten, noin kymmenen metrin polkemisten jälkeen päädyimme aina taluttamaan niitä. Eilen se reitti palveli tarkoitustaan, mutta tänään en olisi sille halunnut joutua.

Pahimman tunkkauksen jälkeen reitti näyttää jakautuvan kahtia ja olin aivan vakuuttunut, että jos lähtisin ajamaan sitä alas päin (vaikka eteen olikin kasattu kiviä), päätyisin haluamalleni reitille. Päädyinpä hyvinkin, jos umpeen kasvanut kaktusten reunustama polku ja kasvimaa oli kohteeni. Nappasin matkalla muutaman kaktuksen piikin syvälle sormeeni ja ylpeyteni nieltyäni talutin pyörän takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut kuin noudattaa eilistä reittiä edelleen.

Reissun virallinen trailmap

Tunkkauksen jälkeen pääsin lyhyelle pätkälle autotietä, jonka takia nostin satulan polkemiskorkeudelle. Ajoin seuraavan kivikkoisen laskunkin tolppa ylhäällä ja jyrkän nousun jälkeen pääsin vihdoin tuttuakin tutummalle Aldea Blancan eli näköalapaikan trailille. Pätkällä on jonkun verran nousua ja poljettavaa, mutta väsyneillä jaloillanikin ja ilman satulatolppaa onnistuin turauttamaan KOMin pätkälle.

Olisin vielä pystynyt ajamaan rantaa kohden polkuja, mutta siirtymä sen jälkeen Los Cristianosiin olisi ollut melko ikävä. Karttaa en enää jaksanut kaivaa esille, enkä tiedä olisiko siitä ollut mitään apuakaan, mutta valitsemallani reitillä oli vielä varmaan toista sataa nousumetriä, kunnes vihdoin ja viimein pääsin laskemaan viimeiset 5 kilometriä alamäkeen takaisin hotellille. Koko reissu oli kestänyt yli seitsemän tuntia, joista ajamista yli neljä ja puoli. Matkaa kertyi 64 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä mittarin mukaan hieman vajaa 2000. Ettei sama toistuisi, ajattelin huomenna hypätä bussiin Playa de las Americaksesta varmistaakseni kyytini. Jos siis pääsen aamulla sängystä edes ylös.