Lisää endurolenkkeilyä

Eilen, toisen omatoimipäiväni oli tarkoitus myöskin alkaa bussisiirtymällä Las Lajakseen. Katastrofin välttämiseksi poljin Playa de las Americakseen odottamaan bussia. Olin siellä noin yhdekseltä ja odotellessani säädin klossit uudestaan. Jalassani oli eri kengät kuin edellisenä päivänä ja klossien asennot tuntuivat siirtymää ajaessa hieman huonoilta. Säätämiseen kuluneesta ajasta huolimatta kerkesin jo pelästyä, etteikö bussi edes tulisi kyseisen pysäkin kautta. Tulihan se sieltä, tapansa mukaan myöhässä, ja ruumassa oli valmiiksi pari muutakin pyörää. Toinen näytti tutulta ja bussiin astuessani takapenkillä vilkuttelikin iloisesti ystäväni, englantilaispappa. Bussimatkan aikana hänkin paljastui nimeltään Mikeksi. Pappa-Mike oli menossa Teidelle. Meinasi mennä kaapelihissillä huipulle, juosta takaisin ja lopuksi rullailla pyörällä kämpilleen.

Las Lajas. Paikka, jossa vessapaperi ja istuinrengas on liikaa pyydetty

Itse jäin pois Las Lajaksessa. Sää oli aurinkoinen, mutta hieman viileä, joten laitoin takin päälle. Rusketusrajoista saisin vielä unelmoida. Las Lajaksen leirintäalueelta reitti alkaa leveänä hiekkatienä, jota jatkuu noin kahdeksan kilometrin verran. Jossain kohtaa tie kapeni lähes olemattomaksi ja loppui kokonaan. Kerkesin jo kirota omatoimimatkailut syvimpään helvettiin, mutta onneksi olin ajanut vain muutaman mutkan liian pitkään. Olin kuin olinkin oikeassa paikassa, reitin alku oli vain hankalasti nähtävissä. Paikka oli siis sama, mihin opas-Miken kanssa olimme ensimmäisenä ajopäivänäni kantaneet pyörämme toiselta huoltotieltä. Vaikka molemmat reitit olivat lähinnä huoltotietä, Miken versio oli kuitenkin jollain tapaa mukavampi ajaa. Mutkiin ei tarvinut jarruttaa yhtä paljoa ja matkalla oli enemmän töyssyjä, joista saattoi hieman hypätä.

Anyway, huoltotiet ovat kuitenkin enimmäkseen pakollinen paha ennen pääsyä hauskoille osuuksille. Ajoin tätä, Pipeline Passagen polkuosuutta nyt kaiken kaikkiaan kolmatta kertaa. Ensimmäistä kertaa yksinäni ja myöskin ensimmäistä kertaa varsinaisesti pysähtelemättä. Muutaman kerran jouduin tosin hidastamaan tai jopa pysähtymään kun polku meinasi kadota. Pätkä on kivikkoista polkua, mutta kun vauhdin pitää yllä ja jaksaa polkea muutamissa ylämäissä, erittäin mukavaa ja vauhdikasta menoa.

Kun polku loppui, olin ollut matkalla alle puolituntia ja siitäkin varsinaisella polulla vajaa kymmenen. Jos olisin luottanut painovoimaan, reitilläni olisi ollut enää yksi lyhyehkö polkuosuus, joten päätin luottaa jalkoihini. Päivän lähtöpaikka oli ollut n. 2000 metrissä ja olin laskenut noin tuhannen metrin korkeuseron alas. Aioin polkea Vilafloriin pitämään taukoa ja siitä taas aina Teatimelle asti.

Suojat päälle ja nauttimaan

Taukojen ja lähes kahden tunnin siirtymien jälkeen mittari näytti 800 nousumetriä. Edellisen päivän jäljiltä nousurytmiä ei oikein löytynyt, mutta pääsinpä silti sinne, minne halusinkin. Vaikka päivä oli alkanut aurinkoisena, Vilaflorissa ollessani pilviä alkoi hiljalleen kerääntymään. Vilaflorin jälkeisellä huoltotiesiirtymällä näkyvyys alas katosi taas lähes kokonaan, mutta ilma ei onneksi edellisen päivän tapaan ollut kovinkaan kostea. Ensimmäinen alamäkipätkä, jota edellisenä päivänä ajaessa olin ollut hieman varovainen, meni paljon mukavammin. Kosteaa ei tarvinut pelätä, eikä kroppakaan tuntunut kovin väsyneeltä.

Sumua, muttei liikaa. Kuvan polku tullaan ylämäkeen, eikä sitä aina jaksa polkea

Singletrack-osuutta edeltävää nousua en eilenkään jaksanut polkea. Kerran olin sen tehnyt, eikä sitä enää tarvitsisi todistella. Tunkkauksen jälkeen otin muutaman valokuvan ja alkavaan laskuun valmistautuessani totesin, että onpa taas kaikki vaiva ollut todellakin sen arvoista. En ole varma, kestääkö Teatimenkaan polkuosuus edes kymmentä minuuttia, mutta yhtä juhlaa sen laskeminen kuitenkin on. Kerran silläkin hukkasin polun, mutta muuten laskeminen oli paremman näkyvyyden ja kuivemman polun takia hauskempaa kuin edelliskerralla.

Polun jälkeen, Cruz de Teasta oli taas siirtymä San Migueliin. Tällä kertaa aioin löytää Aldea Blancalle (joka ei siis kuitenkaan ole se näköalareitin paikka, vaikka edellisenä päivänä niin aloin jo uskomaan) johtavan polun. Meinasin taas päätyä Miken paskapolulle ja vaikka sinne päin osoittikin Aldea Blancan kyltti, päätin olla lähtemättä. Yritin katsoa tammikuisesta gps-jäljestä reittiä, mutta millään en löytänyt oikeaa tienhaaraa pieneltä alueelta, minne olisi pitänyt lähteä. Ajoin isompaa tietä alas paikkaan, jossa mutka liippasi gps-jälkeä läheltä, mutta siinä oli rotko välissä. Kiipesin myös yhdelle mäennyppylälle katselemaan, näkyisikö polkua missään. Kauankohan siinä vierähti aikaa? Puolituntia tai tunti. Niin, sitä omatoimimatkailua.

Tuolla jossain minun pitäisi olla. Vaan välissä on rotko

Mutta näitä seuraamalla, väärään suuntaan, löytyi oikea reitti

Lopulta tajusin lähteä seuraamaan maahan maalattuja trail-opasteita, mutta väärään suuntaan. Nämä merkit olivat minut edellisenäkin päivänä saaneet uskomaan, että oikea reitti löytysi haarautumalla jostain Miken opastaman matkan varrelta. Kaktuksia sieltä löytyi. Nyt kuitenkin löysin oikean reitin sortuneiden pikkuteiden läpi ja vihdoin tunnistin hiekkapohjaisen ja kivikkoisen polun, jota olin kaksi päivää etsinyt. Muistin, että reitillä olisi jonkin verran poljettavaa, joten jätin satulan hieman alinta asentoa korkeammalle. Säkitykseenhän se johti, mutta muuten reitti oli mitä mainioin. Pakko uskotella itselleen, että jopa kaiken vaivan arvoinen.

Reitti päättyi lähelle erittäin mauttoman näköistä linnaa, jonka luona pakkasin suojat ja takin kiinni reppuun. Edessä oli mäkinen, n. 12 kilometrin siirtymän naksuvalla keskiöllä ja kuivilla ketjuilla Los Cristianokseen, jossa pääsin olutlasin ja munapatongin ääreen. Strategiset arvot tälle kevyemmälle endurolenkille ovat mittarin mukaan n. 68 km matka, nousumetrejä reilu 1300 ja laskua rapiat 3400.

Mikä tämäkin rotisko on? Aito keskiaikainen linna?

Koska eilen en meinannut päästä enää illalla sängystä ylös ja syömään, päätin tänään ottaa hieman iisimmin. Lähdin taas polkemaan Americaksen bussipysäkille, mutta jostain syystä halusin ajaa muualla kuin isolla autotiellä ja onnistuin silläkin parin kilometrin siirtymällä melkein eksymään. Olin kuitenkin ajoissa pysäkillä ja bussin saavuttua ajattelin tyytyväisenä, että saisin pappa-Miken matkaseurakseni. Olihan hän puhunut tänäänkin tulevansa samalla kyydillä ylös. Ruumassa olikin GT-merkkinen pyörä, mutta nähtävästi se kuului jollekin muulle, koska Mikeä ei bussissa näkynyt.

Las Lajaksessa paistoi aurinko!

Ja ihmekös tuo, kun oltiin pilvien yläpuolella. T-paitasää alusta loppuun

Maksoin kuskille tarvittavat 6,05€ ja pääsin taas Las Lajakseen. Poljin siitä noin kilometrin matkan ja sata nousumetriä Retamareksen reitin starttipaikalle. Reittihän alkaa huoltotiellä, mutta jossain vaiheessa se rupeaa risteämään Las Lajaksen ja Adejen välisen patikointireitin kanssa. Suuren osan matkasta selviää seuraamalla patikointireitin merkintöjä. Itse seurasin niitä hieman turhankin orjallisesti ja päädyin pari kertaa hieman huonosti ajettaville osuuksille. Veden kuluttamaa uraa, kivisiä ylämäkiä ja turhan tiukkaa siksakkia. Mukavaakin ajettavaa “väärällä” reitillä oli, mutta koko reitin hauskimman ja sulavimman pätkän ajoin huti, kun arvoin polun haarautuessa kahtia ja päädyin seuraamaan patikointimerkintöjä.

Kun pääsin taas oikealle reitille, luvassa oli parasta tai pahinta kivikkorynkytystä, mihin matkallani olen törmännyt. Erittäin hauskaa ja tällä kertaa renkaatkin pysyivät ehjänä. Viime vuonna rikoimme renkaamme Darranin kanssa kyseisellä pätkällä lähes samanaikaisesti. Oikea dh-kumi takana ja molemmissa päissä 2 bar näyttää tekevän ihmeitä. Kivikkorynkytys päättyy mahtaviin näkymiin jyrkänteen reunalle ja käytännössä päivän varsinaiset ajot olivat melkein siinä.

Näkymät jyrkänteeltä. Asfaltti oli ainoa löytämäni reitti alas

En tiedä, olisiko jyrkänteeltä päässyt vielä jotain haastavaa patikointireittiä aina Adejeen asti. Jo vähän matkan päähän päästyäni nimittäin huomasin tulosuuntaani osoittavan Adejen kyltin. Ajoin vähän matkaa takaisin päin, mutta kun sopivaa reittiä ei löytynyt, eikä Darrankaan ollut moista reittiä näyttänyt, ajattelin sen olevan sopimaton ajettavaksi. Eli tuomioni oli loputon määrä neulansilmämutkia alas asfalttia pitkin. Jyrkkää asfalttia. Kävi taas jo mielessä, ylikuumenevatko jarrut, koska mutkiin ja viimeiseen risteykseen jouduin jarruttamaan aika reilustikin. Kestiväthän ne ja ihan mielenkiinnosta sylkäisin viimeisen jarrutuksen jälkeen jarrulevyyn. Ei edes ruvennut kiehumaan. Se siitä dramatiikasta.

Adejen läheisyydestä piti olla vielä yksi lyhyt, kallioharjanteella ajettava pätkä lähelle rantaa. Senkään löytäminen ei omatoimimatkailijalle aivan mutkatonta ollut. Kävin ensin banaaniviljelmillä ja sitten ajoin koko paikan ohi. Näin tieltä alapuolellani kalliot, joiden päällä polku mutkitteli, mutten millään meinannut löytää kohtaa, mistä sinne pääsisi. Lopulta tajusin, että ison työmaan täyttämää sorarinnettä pitkin meni pieni ura, jota pitkin polulle pääsi.

Polku kulkee kalliolla, jotka ovat varmaan entistä merenpohjaa. Niin erilaista kiveä se ainakin on. Röpelöistä ja huokoisen näköistä. Reitti on muutaman minuutin pituinen, hieman poljettavaa ja jonkun verran pieniä droppeja. Droppeihin tai pieniin töyssyihin ajatessani huomasin, että niistä oli vaikea ajoittaa ponnistusta oikein, koska rosoisuus söi jotenkin tuen iskareilta. Millään muulla ajoalustalla en moista ole huomannut.

Ehkä pitäisi leikkiä enemmän iskareiden säädöillä, mutta tykkään kyllä jämäkästä tuntumasta, varsinkin keulassa. Tosin tällä reissulla keula on koko ajan jättänyt lähes 5 cm joustomatkastaan käyttämättä, enkä tänään edes metrin dropista tasamaalle saanut sitä pohjaamaan. Toisaalta painoakin minulta on tippunut n. 10 kiloa.. Hyvältä se ajaessa tuntuu, joten tarviiko tuota niin sitten murehtia?

Kun kalliot olivat ajettu, kiipesin vielä vähän ylemmäksi katselemaan, jos jostain löytyisi hyppyriksi kelpaavaa nypylää tai jotain sulavaa droppia. Eipä löytynyt, joten pakkasin taas suojat reppuun ja lähdin ajelemaan ilman sen kummempia kartan tutkimisia Los Cristianosia kohti. Ajoin Costa Adejen läpi ja päädyin muutaman kerran puolivahingossa ihan rantabulevardille asti pärisyttelemään DT:n vapaaratastani. Aika uskomatkonta, miten koko 10 kilometrin siirtymä Los Cristianosiin oli loputonta turistirysää. Kun en alueella muuten ole liikkunut, ei minulla oikein ollut mielikuvaa homman laajuudesta. Los Cristianosin turisti- ja ranta-aluehan päättyy aika nopeaan, kun majapaikastani lähtee vuorille tai itään päin. Ja rannalle tästä kävelee kuitenkin vain n. 5 minuuttia.

Los Cristianosiin saavuttuani palloilin hetken idealla, että olisin käynyt katsomassa bussin 480 aikataulun. Sillä olisi päässyt Vilafloriin, mutta välttämättä pyörä ei olisi mahtunut kyytiin, eikä toisaalta Vilaflorista olisi millekään hyvälle reitille ilman kiipeämistä  päässytkään. Las Lajasiin olisi ollut noin 500 nousumetriä tai sitten Teatimelle vähän vähemmän. Teatimeltä ei taas olisi päässyt laskemaan mukavaa reittiä lähelle Los Cristianosia, joten päätin hylätä koko idean. Aurinko paistoi ja ehtisin istumaan ulkona ravintolan terassilla rauhassa ennen pimeää, toisin kuin edellisinä päivinä.

Huomenna olisi luvassa viimeinen ajopäivä. Mike lupasi esitellä paikallisten suosiman dh-trailin. Tarkoitus olisi olla autolla liikenteessä ja ajaa reitti kahteen kertaan. Kovasti vain toivon, että kaksi kertaa riittää.

Muuten pitää taas polkea.

Viimeinen päivä.