Endurolenkki

Omatoimimatkailussa on puolensa. Siis puolensa ja Puolensa. Tänään ajattelin lähteä itsekseni bussilla Vilaflorista n. 500 metriä ylemmäs Las Lajasiin, josta olisin ajanut Retamaresin reitin ja polkenut takaisin ylös aina joko Teatimelle asti tai sitten jollekin Vilaflorin läheltä alkavalle pätkälle. Eli ei muuta kuin hyvissä ajoin bussiasemalle odottelemaan. Oletin olevani maanantaina ainoa pyöräilijä, enkä aluksi ottanut edes etukiekkoani irti. Ajattelin pyörän menevän bussin tavaratilaan kokonaisena.

Olin bussiasemalla heti yhdeksän jälkeen ja bussi tulisi n. 9.30. En ajatellut koko asiaa, mutta bussin saavuttua tolpalle oli kerääntynyt pieni jono ja bussi oli jo entisestäänkin melko täynnä matkustajia. Itsehän en tolpalla ollut jonottamassa vaan ruuman kohdalla laittaakseni pyöräni kyytiin. No, niinpä vain kävi, että kyytiin ei mahtunut, ei pyörä, ei mies, eikä muutama muukaan halukas. Halukkaiden joukossa oli myös 68-vuotias englantilaismies pyöränsä kanssa, jonka perässä menin bussi-infolle kyselemään, josko ylös olisi mahdollista jotenkin päästä. 10.45 lähtisi bussi Vilafloriin, mutta siitä ei ollut tietoa, olisiko bussi ruumallista mallia ollenkaan, eli pyörät eivät välttämättä mahtuisi mukaan.

Reklamointia ja mölötystä bussiasemalla

No helvetti. Enduromieshän ei polkemista pelkää ja jos suunnitelmissa on ajaa, niin silloin ajetaan. Englantilaispappa oli mutissut ajavansa Aronaan, eli noin 500 metrin korkeuteen ja katsovansa siellä, josko Vilaflorin bussiin sittenkin saisi pyörän mukaan. Itse jäin hetkeksi riisuutumaan ylimääräisistä vaatteistani ja kasaamaan repun kuntoon, mutta jonkun ajan kuluttua sain papan kiinni. Poljimme yhdessä Aronaan asti, jossa minä pidin kahvitauon ja sen aikana pappa pääsi kuin pääsikin bussin kyytiin. Oli muuten hetkittäin aika mieltäylentävää kinnata ylämäkeä papan kanssa. I’m too old for this, sanoi pappa ja itse sinnittelin pysyäkseni hänen vauhdissaan. No, laitetaan taas järeän pyörän piikkiin.

Tätä selkää sain katsella vajaan tunnin. Superpappa

Aronasta jatkoin, kuinkas muutenkaan, polkemista ylämäkeen. Olin Aronaan asti ajanut pelkkä lyhythihainen suojapaita päällä, mutta hikoilu ja korkeammalla oleva viileämpi ilma sai pienen vilun aikaiseksi, joten laitoin takin päälle. Pidin noin tuhannen metrin korkeudessa toisen tauon, jolla kävin varmuuden vuoksi ostamassa limukkaa, suolapähkinoitä ja pari banaania. Aikoihin en ole kunnon pitkiä lenkkejä tehnyt, joten päätin varmuuden vuoksi tankata mielummin liikaa kuin liian vähän. Väsyneenä ei olisi kivaa eikä turvallista ajaa teknisiä laskujakaan.

Spessu tonnissa

Melko lohduttava näky

Vilafloriin saavuin ehkä kahden tai kahden ja puolen tunnin ajamisen jälkeen, taukoineen aikaa oli toki kulunut jo paljon enemmän. N. 1400 metrin korkeudessa oli hieman sumuista. Pysähdyin edelliseltä reissulta tutulle ravintolalle, jonka edessä oli myös muita maastopyöriä. Tunnistin yhden niistä Darranin uudeksi Kingdom-merkkiseksi pyöräksi, jonka hän oli maininnut joskus saavansa. Menin sisälle ja hieman nolona siitä, etten ollut valinnut häntä oppaakseni tälle reissulle. Lyöttäydyin kuitenkin puoliksi heidän seuraansa viereiseen pöytään. Darran oli kuulemma automatkallaan ylös ihmetellyt, että kuka toopee ajaa dh-vermeissä ylämäkeen. Minähän se.

Lavatraxin porukka oli Vilaflorissa tauolla

Tilasin kanarian perunat, munakaspatongin ja kahvin, jotka syötyäni Darranin porukka jäi vielä ravintolaan maleksimaan. Taukojen pitäminen on toki mukavaa, mutta Lavatraxin reitit jäivät tosiaan varsinaisen polkuajamisen osalta aika lyhyiksi, joten tyytyväisenä jatkoin omatoimimatkaani.

Ajoin eilistä reittiä mukaillen vielä muutaman sadan metrin nousun. Sumu sakeni ja ne varusteet, jotka eivät vielä olleet hiestä märkänä, kastuivat kerätessään kosteutta ilmasta. Lopulta, yli kolme tuntia, 30 kilometriä ja lähes 1700 nousumetriä ajettuani sain vetää suojat päälleni ja lähteä ajamaan painovoima ystävänäni alamäkeen. Yhden, muka kuivan, paidan laitoin vielä suojapaidan ja takin väliin, ettei viima palelluttaisi matkalla alas.

Yli puolessatoista tonnissa oli sumuista

Ja sittenkö sais lähteä alamäkeen?

Ensimmäinen alamäkipätkä oli ensin autonmentävää irtokivistä tietä, mutta kapeni osin lähes umpeen kasvaneeksi ja erittäin kivikkoiseksi poluksi. Kosteuden ja huonon näkyvyyden takia ajoin turhia riskejä ottamatta sormet lähes koko ajan jarrukahvoilla. Ensimmäisen polun loputtua pyörä piti nostaa kiviaidan yli piha-alueelle, josta pääsi taas leveämmälle, irtokiviselle ja paikoin melko käpyiselle laskuosuudelle. Hauskaa menoa, kun renkaat elävät jatkuvasti sivusuunnassa.

Laskun jälkeen nostin satulatolpan ja otin lasit pois silmiltä. Tiedossa oli hetken aikaa lievästi ylämäkeen nousevaa polkua, joka oli pohjaltaan moottoripyörien ansiosta aika hyvässä kunnossa, mutta silti aivan umpeen kasvanut. Ennen uuden laskun ja varsinaisen Teatimen herkkuosuuden alkua, piti vielä polkea (tai tunkata, koska tänään ei pyörä enää kulkenut aivan eiliseen tapaan) jyrkkä ja suomalaisittain pitkä ylämäki. Mäen päällä muka putsasin lasit sekä sisältä että ulkoa, mutta repussa olleet paperitkin olivat niin märkiä, ettei laseja kunnolla kuivaksi saanut. Lyhyen laskun jälkeen totesin olevan parempi ajaa paljain silmin.

Lasku oli aivan yhtä hauska kuin eilenkin. Eilen ajoin sen kokonaan Miken perässä ja se helpotti muutamissa sokkokohdissa, kun edellä ajavan vauhdista pystyi lukea tulevaa. Tänään myös kosteus teki muutamista kivisemmistä kohdista hieman hankalampia ja vähän rauhallisemmin ajettavia. Laskusta suurin osa on metsässä. Metsäpätkän lopuksi on jyrkkä kivikko, joka tavallaan katkaisee pätkän. Lasku kuitenkin jatkuu suoraan puuttomalle rinteelle, jossa ajetaan irtonaisessa hiekassa ja kivessä. Erittäin hauskaa!

Siihenpä se hauskuus sitten loppuikin. Isuin alamäen jälkeen kivetykselle miettimään, mikä olisi seuraava kohde. Kartasta ja gps:ltä arvioimalla voisin nousta n. 300 metriä Vilaflorin suuntaan ja päästä jollekin superkivikkoiselle pätkälle. Nousu, eikä kostea kivikko houkutellut, joten lähdin laskemaan San Miguelin suuntaa, josta pitäisi löytyä myöskin kivikkoinen, mutta enemmän hiekkaa sisältävä hauska reitti. Näin ainakin karttamerkintöjäni tulkitsin. Teatimen laskettuani pääsin sumustakin pois, eikä alempana olevilla reiteillä varmaan kosteutta olisi.

Hurautin muutamassa minuutissa asfalttiteitä pitkin pari sataa metriä alemmas. Tuntui jotenkin tylsältä heittää hukkaan arvokkaita nousumetrejä, mutta valitettavasti koko vuorta ei alas pääse polkuja pitkin. Ajoin läpi San Miquelin, luin matkalla karttaani muutaman kerran ja mielestäni löysin oikean reitin. Kun menin pois autoteiltä, huomasin olevani eilen ajamallamme siirtymällä. Opasteet kertoivat reitin vievän Aldea Blancaan, jonka muistin olevan haluamani reitin päässä. Mike myös sanoi eilen, että eilinen reitti poikkeaa pois joltain Darranin reitiltä. Eli ei muuta kuin luottavaisin mielin opasteita seuraamaan. No kuinkas sitten kävikään, olin saman eilisen paskapolun päässä, jolla kannoimme pyöriä kivien välissä ja noin hetkittäisten, noin kymmenen metrin polkemisten jälkeen päädyimme aina taluttamaan niitä. Eilen se reitti palveli tarkoitustaan, mutta tänään en olisi sille halunnut joutua.

Pahimman tunkkauksen jälkeen reitti näyttää jakautuvan kahtia ja olin aivan vakuuttunut, että jos lähtisin ajamaan sitä alas päin (vaikka eteen olikin kasattu kiviä), päätyisin haluamalleni reitille. Päädyinpä hyvinkin, jos umpeen kasvanut kaktusten reunustama polku ja kasvimaa oli kohteeni. Nappasin matkalla muutaman kaktuksen piikin syvälle sormeeni ja ylpeyteni nieltyäni talutin pyörän takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Muutakaan vaihtoehtoa ei ollut kuin noudattaa eilistä reittiä edelleen.

Reissun virallinen trailmap

Tunkkauksen jälkeen pääsin lyhyelle pätkälle autotietä, jonka takia nostin satulan polkemiskorkeudelle. Ajoin seuraavan kivikkoisen laskunkin tolppa ylhäällä ja jyrkän nousun jälkeen pääsin vihdoin tuttuakin tutummalle Aldea Blancan eli näköalapaikan trailille. Pätkällä on jonkun verran nousua ja poljettavaa, mutta väsyneillä jaloillanikin ja ilman satulatolppaa onnistuin turauttamaan KOMin pätkälle.

Olisin vielä pystynyt ajamaan rantaa kohden polkuja, mutta siirtymä sen jälkeen Los Cristianosiin olisi ollut melko ikävä. Karttaa en enää jaksanut kaivaa esille, enkä tiedä olisiko siitä ollut mitään apuakaan, mutta valitsemallani reitillä oli vielä varmaan toista sataa nousumetriä, kunnes vihdoin ja viimein pääsin laskemaan viimeiset 5 kilometriä alamäkeen takaisin hotellille. Koko reissu oli kestänyt yli seitsemän tuntia, joista ajamista yli neljä ja puoli. Matkaa kertyi 64 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä mittarin mukaan hieman vajaa 2000. Ettei sama toistuisi, ajattelin huomenna hypätä bussiin Playa de las Americaksesta varmistaakseni kyytini. Jos siis pääsen aamulla sängystä edes ylös.