Viikko sitten kävimme porukkalenkillä Helsingin Keskuspuiston poluilla. Flunssa ei enää vaivannut ja hauskaa oli. Mitä nyt pinnaa ja vaihtajaa katkottiin heti alkulenkistä. Selkä tuntui hieman väsyvän lenkin aikana, muttei mitenkään uhkaavasti. Seuraavana päivänä ajoin töihin Hallaivuoren kautta ja siitähän selkä taas otti itseensä. Ei niin pahasti kuin Laajavuoressa, mutta kuitenkin niin, että työn tekeminen, käveleminen ja ylipäänsä kaikki oleminen oli kivuliasta. Ärsyttävintä on se, että olin flunssan takia saanut tekosyyn laiminlyödä fysioterapeutin antamia ohjeita. En toki tiedä, olisiko tilanne oikeasti eri, jos olisin niitä liikkeitä koko ajan jaksanut tehdä.
Tiistaiksi olin kaavaillut Sappeen reissua, mutta se jäi selän takia tekemättä.
Eilen olisi Messilässä ollut dh-kisat, joihin osallistumista harrastesarjassa harkitsin vielä perjantai-iltana. Selän takia en viitsinyt ennakkoilmoittautua ja kun perjantaina meni vielä aika pitkään töissä, päätin ottaa viikonlopun vähän rennommin. Kisojen sijaan lähdin katsastamaan Tornikeskuksen bikeparkia.
Tornari on pienin bikepark, missä olen käynyt. Viime vuonna toimintaa ei ollut ja kävijämääristä riippuen sama kohtalo saattaa olla ensi kesänä. Kovin laajasti en Tornarin reitteihin tutustunut. Ajoin hissin reunoilla menevät Safarin ja Käärmeen kerran ja loppuajan Funny-hyppylinjaa. Kovin montaa laskua en edes kerinnyt ajamaan, jo ensimmäisen hissinousuni jälkeen hissi piti tauon. Sen maksimikäyttölämpötila on nimittäin +30. No, kävin tunkkaamassa pariin otteeseen Funnyn ylös ja juttelin muutaman muun kuskin kanssa, kunnes hissi taas aukesi.
Aurinko paistaa, hissi seisoo
Hissin auettua ajoin muutaman laskun, kunnes oli minun vuoroni pitää tauko helteen takia. Tauon jälkeen hissi suljettiinkin kokonaan ja menin taas tukkaamaan Funnyn ylös muutamaan otteeseen. Tunkkamiseen kyllästyneenä päätin jatkaa matkaani. Kotimatkalla tuli mieleeni käydä katsastamassa Pikkukosken step-up.
Autolla pääsi käytännössä suoraan hyppyrin viereen parkkiin. Hyppyrikin löytyi nokkospuskien takaa. Kerran jouduin ajamaan hitaasti hyppyrin nokalle kokeilemaan hieman muotoa, ennen kuin uskalsin kokeilla hyppäämistä. Nokka on silmämääräisesti yli 45 asteen kulmassa ja gäppiä on ehkä pyörän pituuden verran. Step-upeissa on yleensä se hauska puoli, että periaatteessa niissä ei putoa korkealta, eli pahasti ei voi käydä.
Täältäkö löytyy Helsingin paras hyppyri?
Hyppyrin nokka alastulon päältä kuvattuna
Olin varautunut henkisesti täyteen katastrofiin, mutta heti ensimmäinen hyppy lensi suhteellisen mukavasti alastulon huipulle. Sydän toki hakkasi aika vahvasti hypyn jälkeen, vastaavanlaista hyppyriä kun en ikinä aiemmin ollut ajanut. Ajoin hyppyrin muutaman kerran uudestaan ja mahtavasti se heittää suoraan alastuloon. Dirttihyppyrit lienevät juuri tämän kaltaisia?
Sunnuntaille oli sovittu porukkalenkki, jonka kohokohdaksi oli suunniteltu Vierumäen maastopyöräradan (vai onko virallinen nimi Korson XCO-rata?) kellottaminen. Eksyimme ensin keskelle rataa ja lähdimme vastakkaiseen suuntaan etsimään aloituspaikkaa. Otimme oikoreitin, eli hukkasimme koko radan, ennen kuin se taas löytyi karttasovelluksen avulla.
Lähdimme ensin ajamaan tutustumiskierrosta, mikä ei ollutkaan aivan yksinkertainen tehtävä. Rata risteilee useiden muiden polkujen kanssa ja ylittää muutaman kerran isomman lenkkipolun, mutta matkan varrella on vain muutama satunnainen kyltti osoittamaan ajosuuntaa. Joissain kohdin polulle on ajettu vaaleaa soraa tai sepeliä, jolloin polku erottuu selvästi. Ehkä rata on vielä vähän kesken, mutta sitä on todella hankala lähteä muuten vain testaamaan, kun jatkuvasti joutuu arvailemaan, minne virallinen rata jatkuu.
Maassa olevien nuolien ja intiaanitaitojemme avulla suunnistimme radan läpi. Lähdin kellottamaan rataa ja ilman isompia kömmähdyksiä tai eksymisiä sain sen ajettua läpi. Valitettavasti Strava ei reittiä kuitenkaan tunnistanut, liekö epätarkka gps vai jostain kohdin väärin ajettu reitti syynä? Tiedä häntä. Villen mittaaman käsiajan perusteella aika olisi ollut jotain 12.30 paikkeilla. Mutta kai se pitää vielä uudestaan mennä joku kerta ajamaan. Harmi.
XCO-radan jälkeinen hengähdystauko
Radan teknisyys yllätti itseni täysin. Pitää vähän päivittää käsitystä XC:stä ja nostaa hattua kuskeille, jotka jäykkäperäisillä pyörillä ja nakinkuorirenkailla rataa läpi jumppaavat.
Olimme yhteensä liikenteessä nelisen tuntia ja matkaa kertyi noin 35 kilometriä. Lenkin lopulla poikkesimme uimaan ja lenkin jälkeen Ville paistoi makkaraa. Hyvä päivä. Lämpötila pyöri 30 asteen hujakoilla ja arvatenkin nestettä kului.
Ville kasasi päivän ajoista videon.
Update: Onnistuin Stravan kartasta tonkimaan vertailuksi Korson XCO-radan. Sen mukaan reitiltä on poikettu 7%
Heräsin viime viikon perjantaina kurkku karheana ja laitoin radion päälle. Ensimmäinen aihe Ylex:n uutisissa oli, että kesäflunssa-aallolta on vältytty. Niinpä.
Tänään olin päättänyt lähteä Messilään. Aivan terveeksi en vieläkään itseäni tunne, muttei rauhallinen bikepark-ajelu ihan hirveän pahaa voisi tehdä. Kerta oli ensimmäinen Messilässä ilman sen kummempaa ohjelmaa. Aiemmin olen käynyt siellä enskakisoissa ja Matin ajokoulussa.
Ajoin käytännössä vain kahta eri pätkää. Pieniä variaatioita mukaan mahtui, kun en aluksi löytänyt reittejä kunnolla, enkä kyllä tiedä, löysinkö lopuksikaan. Epäselviä, töksähtäviä tai siirtymäkohtia tuntui reiteille mahtuvan. No, pääasiassa halusin jatkaa Åressa vauhtiin päässyttä hyppytreenailua ja jotenkin siinä onnistuinkin. Kropasta puuttuu flunssa jäljiltä terävyys, joten mukavuusalueella ajelin, enkä lähtenyt sen suurempia sankarisuorituksia hakemaan.
Messilästä löytyy aika houkuttelevan näköisiä hyppyreitä, mutta suurin osa niistä on gäpillisiä ja niin isoja, ettei meikäläisellä ihan vielä niihin ole asiaa. Isoimmat hyppyrit näyttivät rauhallisen mallisilta, mutta hieman hirvittää ajatus lyhyeksi jäävästä takakorkeasta hypystä vastapattiin. Viimeisessä gäpillisessä hyppyrissä on sentään pidempi pöytämallinen alastulo, joten sen voisi yrittää ottaa haltuun ensi kerralla.
Ruotsin kierroksemme toinen etappi oli Åre Bike Park. Kävin vuosi sitten Åressa ensimmäistä kertaa. Silloin Suomen enskasarjan yksi osakilpailu oli siellä. Eipä olisi tullut muuten lähdettyä. Viime vuonna DHT järjesti porukkareissun, jolle mahtui seuraan kuulumattomiakin mukaan. Tornareiden reissulla oli bussi käytössä, joka lastattiin Klaukkalassa, ajettiin lautalle Turkuun ja seuraava päivänä Tukholmasta Åreen.
Tänä vuonna Tornaireiden reissuun ei ollut tarpeeksi osallistujia, se ei toteutunut. Onneksi saimme enduroporukoista kasaan autollisen innokkaita lähtijöitä, joten reissu saatiin aikaiseksi melko järkevään hintaan.
Samalla viikolla, kun Åressa olimme, oli siellä meneillään Åre Bike Festival. Ohjelmaa ja kilpailua olisi ollut moneen lähtöön mm. chainless-kisa ja erilaisia klinikoita, mutta eipä mihinkään tullut osallistuttua. Viimevuotinen Åren endurokisa oli itselleni hieman pettymys, paikasta olisi saanut enemmänkin irti. Edellisvuonna ajopäiviä oli kolme, joista viimeinen oli kisapäivä. Lopulta kaikista hauskinta tuntui olevan kisan jälkeen ja kisastressin häivyttyä freeride-ajelu. Tänä vuonna Åren kisa ei Suomen sarjaan kuulunut, joten päätin olla ajamatta sen. Jo ihan senkin takia, että kaksi kolmesta ajopäivästä olisi mennyt pääasiassa kisahommissa ja vapaa ajelu moisessa paikassa kiinnosti enemmän.
Ensimmäisenä päivänä huipulla oli heikko näkyvyys
Ensimmäinen ajopäivä oli märkä. Suuntasimme heti huipulle, missä näkyvyys oli parinkymmenen metrin luokkaa. Huipulta lähtevän Easyriderin varressa oli parissa kohtaa vielä lunta. Easyrider on noin 5 km pitkä ja arvioisin sen laskevan n. 400 m pystysuunnassa. Jalathan siinä väsyivät ja välillä piti pitää vähän taukoa. Lasien kanssa näkyvyyskin oli niin huono, että loppupäivän ajoin ilman. Onneksi pyörässäni oli pieni lokasuoja eturenkaan päällä, joten silmiin ei kauheasti kuraa päivän aikana lentänyt.
Väliasemalta taisimme seuraavaksi ajaa Uffesille. Ensimmäisellä ajokerralla sen kanssa oli hieman hakemista. Uffesilla on paljon pieniä tuplia, droppeja ja step-uppeja, joiden muistamisesta on ehdottomasti hyötyä. Muistettavaa on paljon, enkä kolmenkaan ajopäivän jälkeen kaikkia kohtia uskaltanut tai muistanut ajaa tarpeeksi kovaa, kun töytäreiden jälkeen ei aina näe, mitä on tulossa. Hauskan hauska pätkä, jolle haluaisin ehdottomasti palata heti uudestaan oppimaan sen vielä paremmin!
Uffes on lyhyt, ehkä muutaman minuutin pätkä. Se jatkuisi luontevasti Shimanolle. Minä olin sitä mieltä, ettei Shimanoa kannattaisi märällä ajaa. Jaa, että miksi? En tiedä, koska sileää ja rakennettua pätkäähän se on. No, eksyimme Östra Stjärnvägenille. Viistojuurakoissa päivän ensimmäiset pannut. Edes Supertacky High Roller ei märillä juurilla pidä, jos ne viettävät rinteessä alas ja kuski ajaa niihin rengas linkussa.
Shimanollekin uskaltauduimme myöhemmin, mutta ainakin itseäni märkä maa hieman kammoksuttaa ja tulee ajettua turhankin varovaisesti. Hiekkapohja saattaa olla jopa pitävämpää märällä, mutta kerroppa se alitajunnalle. Hypyt lähtivät seuraavina päivinä, kuivalla, kulkemaan paremmin. Ajaminen oli hauskaa, mutta ehkä koko päivän pisimmän korren vetivät lämmin kahvi ja chorizosämpylä. Lyhyimmän korren veti kylmään tuuleen pysähtyvä tuolihissi.
Mainitsinko muuten, että ensimmäisenä ajopäivänä oli märkää?
Pyörä ensimmäisen ajopäivän jäljiltä
Vaikka pyöriä pestiin useamman kerran pitkin päivää, olivat ne aivan kurassa ajopäivän jälkeen. Kura on vielä siitä hauskaa, että jos sitä ei saippualla ja sienellä tai harjalla hinkkaa pois, ilmestyy kura taas näkyviin pyörän kuivuttua, vaikka pyörä kuinka näyttäisi puhtaalta märkänä.
Ajopäivän jälkeen kävin hakemassa uuden takarenkaan semislicksiksi kuluneen High Rollerin tilalle. Ostin teräsvaijerillisen High Roller 2:n kovemmalla kumilla, ettei se kuluisi aivan yhtä nopeasti, kuin Supertacky-versio. Teräsvaijerillisen Maxxiksen kanssa on tullut aiemminkin taisteltua, että sen saa nousemaan vanteelle ilman sisäkumia. Napsautin oli toki mukana, muttei renkaaseen saanut tarpeeksi ilmaa, että olisi ehtinyt sielun lyömään paikalleen ennen renkaan tyhjenemistä. Kun rengas tyhjeni, se valahti takaisin vanteen keskiuraan. Lopulta sain ilmat pysymään renkaassa täyttämällä napsauttimen niin täyteen, kuin pumpulla vain sain, ja sielun sijaan laitoin napsautuksen jälkeen pumpun kiinni renkaseen. Rengas kovaksi pumpulla ja sen jälkeen sielu paikoilleen.
Päivällisen jälkeen menin katsomaan, miltä rengas näytti ja samalla ihmettelin huonosti toimivia vaihteita. Vaihteita ränkätessäni liipasin jäi jumiin ja aloin selvittämään ongelmaa. Liipasimessa oli ruuveja, käsissäni oli työkaluja ja yhtäkkiä koko homma oli auki ja levällään. Ilta meni pähkäillessä liipasimen sielunelämää, netistä kun ei löytynyt kunnon räjäytyskuvaa. Sielunelämä valkeni, mutta kahta osaa en saanut minnekään sopimaan. Toinen niistä lensi lopulta lattialle, eikä sitä enää löytynyt. Muutama vaihde oli kuitenkin käytettävissä epäkuntoisellakin liipasimella, joten se ei kahden seuraavan päivän ajoja haitannut.
Hissitolpan liipasin oli myös rikki, joten otin sen irti. Saattaapi olla, että Spessuun laitan muutenkin jäykän tolpan. Metassa kun on Reverb, tuntuu Spessun Command Post melko epäkäytännölliseltä, eikä se pidä ilmojakaan kovin pitkää sisällään.
Toisena ajopäivänä näkyvyys oli hyvä
Toinen ajopäivä oli aurinkoinen ja alkoi taas matkalla huipulle. Tuskin on muutakaan tapaa olemassa. Easyrideria väliasemalle ja siitä Downhillbanania alas. Parin ajopäivän jälkeen (ennen Årea olimme Järvsjössä), ja liekö jarrukahvoillakin osuutta asiaan, puristusvoima oli aika lopussa. Downhillabanan on musta reitti, muttei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikea. Jyrkkä ja kivikkoinen se on ja vauhti karkaa helposti käsistä. Varsinkin, jos jarrukahvat lipsahtavat sormista ja ovat niin kaukana tangosta, ettei niille meinaa ylettää takaisin. Pidimme pienet hengähdystauot kun reitti ristesi huoltotien kanssa ja käsissä oli taas ruutia jatkaa vähän matkaa. Kerran kaaduin reitillä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä puristusvoiman kanssa. Tökkäsin melko hitaassa vauhdissa kiveen ja muksahdin nenälleni. Olin pää alamäkeen päin solmussa pyöräni kanssa. Enpä tiedä, miten olisin yksin onnistunut pääsemään irti tilanteesta.
Viime vuonna kisaratoihin tutustuessamme ajoin märältä puusillalta ojaan. Olin ojassa niskallani, jalat kohti taivasta ja pyörä päälläni. Sieltäkään en varmaan olisi ilman apua päässyt pois. Sen verran mukavia (ja tylsiä) ajokaverini olivat, etteivät ruvenneet dokumentoimaan tilannetta, vaan tulivat heti kaivamaan minua esiin. Minkä nyt naurultaan kykenivät.
Downhillabanan oli hauska, muttei siitä oikein pystynyt väsyneiden käsien kanssa nauttimaan. Kävimme myöhemmin ajamassa huipulla toisen mustan reitin, Hällrajdin. Melko suoraviivainen kivikkoryntykys. Droppeja ja kalliota. Ehkä sillekin saisi hieman vauhtia ja hauskuutta, jos tuntisi reitin, muttei tullut testattua. Loppupäivän ajoimme leppoisampia reittejä.
Kahvitauolla söimme taas chorizosämpylät ja ajopäivän jälkeen menimme Parkvillaniin afterbikelle. Terassisää. Tutustuin Sixpoint Breweryn Resiniin. Double Ipa Brooklynistä. Mukava tuttavuus.
Kolmas ajopäivä alkoi taas huipulta. Easyrider. Sitten Shimanolle, jossa hyppäsin hissilinjan alapuolella olevista kolmesta hyppyristä viimeisen takakorkeana hieman pitkäksi. Pöpelikköönhän siitä joutuu. Tärinästä ja alkujärkytyksestä kun pääsin yli, loppupäivä sujui mukavasti ja sama hyppykään ei tuottanut enää sen kummempia ongelmia. Loppupäivästä ajoin niin kovaa Getrappedilla, että löin käteni sisämutkassa maahan. Olihan siinä penkkaakin, aivan vaaka-asennossa en ollut. Pikkurilliin sattuu silti edelleen.
Kolmantena päivänä kahvitauolla otin chorizosämpylän sijaan kanaleivän. Se oli pienempi kuin chorizosämpylä, eikä yhtä maittava. No, ei päivä siitä pilalle mennyt. Ajojen jälkeen menimme Mega-afterbikeen Parkvillaniin. Olimme ainoat vieraat paikan päällä. Mega.
Kylläpä oli hauskat kolme päivää Åressa. Pidempäänkin olisin viihtynyt, joskin kyynärvarsien lihakset tarvitsisivat treeniä, että jaksaisin ajaa enemmän. Tuollakin reissulla paikoin jarrupatikossa rynkyttäessä meinasi itku tulla silmään, niin kipeät kädet olivat. Pyörän jousituksen säätämisellä en yrittänyt asiaan vaikuttaa, koska halusin pyörän toimivan hyppiessä mahdollisimman rauhallisesti.
Kunpa Åre olisi lähempänä. Seuraavaa reissua saa varmaan odetella taas ensi kesään. Siihen asti pitää pärjätä muistoilla ja videoilla. Hei hei Åre.
Keskiviikkona oli Ruotsin turneen ensimmäinen ajopäivä. Paikkana oli Järvsjö Bergcyckel Park. Hauska paikka. Korkeuseroa mäellä on parisataa metriä ja merkittyjä ratoja reilu kymmenen. Ne risteilevät keskenään ja jakavat muutamia osuuksia. Bikeparkin käytössä pyörii yksi tuolihissi. Hissiaseman yläpäästä lähtee kolme reittiä, yksi alas asti menevä musta ja kaksi muuta, joiden kautta pääsee haarojen kautta kaikille muille pätkille. Hissin ala-asemalla on lisäksi pieni pumptrack ja dirtti.
Reittikartta
Dirtti hissin ala-asemalla
Ajoimme päivän aluksi useamman kerran Barbrota, joka on kokonaan rakennettua sileää bermi- ja hyppybaanaa. Ensimmäiset laskut menivät tuntumaa hakiessa ja ala-asemalla piti vaimennuksia ruuvailla rauhallisemmiksi. Kolmannesta laskusta meno alkoi maistumaan paremmin. Barbron hypyissä oli pientä ongelmaa, että osa paukahti melkein pohjalle asti ja toisiin taas olisi pitänyt saada enemmän vauhtia, kuin mihin itse bermeistä kykeni saamaan. Kaikin puolin hauska pätkä siltikin.
Seuraavaksi laskimme En Tuff Brudin pariin otteeseen. Se oli hidas ja tekinen pätkä, eikä toiselle laskullekaan vauhtia uskaltanut juurikaan nostaa. Röykytystä, pieniä droppeja, kivikkoisia sokkohyppyjä ja tiukkoja mutkia. Flowta ei siltä pätkältä oikein löytynyt.
Twist Twist kuittasi flown puutteen. Se on kuin Barbron isoveli. Isompaa bermiä, isompia ja paremmin suunniteltuja hyppyreitä ja droppeja. Hyppyrit olivat pääasiassa tuplia, mutta välit eivät olleet isoja. Suurimman osan tuplista pystyi rullaamaan läpi, minkä ensimmäisellä kierroksella suurelta osin teimmekin. Aika monta kohtaa Twist Twistillä oli semmosia, ettei oikein nähnyt, mihin oli hyppäämässä, joten radan tuntemisesta on todella hyötyä.
Neljäs pätkä, jota ajoimme useampaan otteeseen oli Manolito. Manolito on sininen pätkä, muttei mitenkään tylsä, saatikka kovaa ajaessa helppo. Se on aika syheröinen ja mutkat ovat tiukkoja. Lyhyillä suorilla on pieniä pumpattavia töyssyjä ja hyppyreitä. Ehkä päivän hauskin pätkä.
Aiemman jarruongelman sain ratkaistua, kun Facebookissa hätäni kuullut ystävällinen sielu tarjosi vanhempia Saintin jarruja, joista toisen kahvan kiinnitys oli poikki. Toisen kaverin kautta taas sain pyöräkaupan takahuoneesta vanhat XTR:n kahvat, jotka virittelin Saintin satuloiden kaveriksi. Tulipa letkujen asennus ja jarrujen ilmaus opeteltua samalla.
Jarrut tuntuvat toimivat ihan hyvin, tyhjän liikkeen määrä kahvassa on vain harmittavan pitkä. Tämä XTR-malli on vielä sitä vanhempaa koulukuntaa, jossa kahvalle mahtuu kaksi sormea. Jarrupalojen kuluessa kahvoja joutuu siirtämään kovin kauas ja kovassa rytyytyksessä kahvalle kurottaminen on hankalaa. No, ainakin pyörä pysähtyy.
Jarrujen lisäksi reissua edeltävään huolto-operaatioon kuului vaihtajan ylärissan vaihto. En tiedä milloin ja minkälaisessa tilanteessa se on tapahtunut, mutta rissasta oli irronnut kaksi hammasta. Eipä sitä vaihtajan toiminnassa tosin ole huomannut. Renkaiksi reissuun lähtivät Maxxis High Roller 2.5" Supertacky, joista takarengas oli keskeltä melkein slicksiksi kulunut.
