Eilen oli loman jälkeen ensimmäinen työpäivä. Aamulla oli hieronta, joten en mennyt pyörällä töihin ja työpäivä jäi muutenkin vähän lyhyeksi. Kotiin tullessani kävin pyörävaraston kautta ja ronttasin niin sanotun arkipyörän ylös. Harrastuspyörillä on välillä vähän tylsää ajaa työmatkaa ja kauppareissuja, joten pari vuotta sitten kasasin Surlyn Steamrollerin rungon ympärille arkipyörän. Runko on itselleni jo toinen samaa mallia, ensimmäisen menin joskus heikkona hetkenä myymään luullessani, etten fiksillä hauaisi enää ajaa. Halusin.
Rolleri oli lojunut kesästä asti koskemattomana pyöräkellarissa ja oli aika pistää se talvikuntoon. Huolsin napojen laakerit (Dura-Ace, hyvä valinta arki- ja kurapyörään), vaihdoin voimansiirron talveen sopivammaksi, nastat alle ja päätin vihdoin pistää pyörään järkevän levyisen tangon ja kunnon jarrukahvan. Aiempi jarrukahva oli Tektron ylikoon tangolle tarkoitettu cyclocross-lisäjarrukahva, jonka sai asettumaan vain stemmin viereen, enkä tehostakaan ihan varma ole. Toisaalta en ole pyöräni vanteita halunnut kuluttaa, joten parin vuoden aikana jarrua ei ole kai kertaakaan edes käytetty!
Vanha ohjaamo
48/19, kesäinen ja puhtaana pidetty voimansiirto
Joskus olen jarruttomalla fiksillä ajaessani tiputtanut ketjut alamäessä autotiellä, enkä niin jänniä paikkoja enää halua. Asensin siis kunnollisen jarrun, joskaan oikeanlaista jarrukaapelia ei löytynyt kotoa ja työmatka pyöräkaupan kautta jäi sekin haaveeksi. Ehkä huomenna sitten.
Joku huolehtii muutenkin turvallisuudesta ja hankki pyörääni pirikellon. <3 Asentamisessa kesti ehkä vain puoli vuotta.
Työmatkapyöräily vastaa aika isosta osasta itselleni kertyneitä ajokilometrejä ja varmaan myös kuntopohjasta, aika harvoin tulee nimittäin varta vasten lenkille lähdettyä. Nykyinen työmatkani on noin 16 km suuntaansa ja siihen on mahdollista yhdistää muutama hyvä polkuosuus. Kivikon ja Hallainvuoren kautta ajaminen ei tee isoa lenkkiä, tosin aikaa näiden kautta ajaessa työmatkaan menee yli tunti. Jos olen maastopyörällä liikenteessä, ajan yleensä Herttoniemen urheilupuiston alueella muutaman polkupätkän, jotka osuvat sopivasti matkan varrelle kiertämättä liikaa. Rollerilla tuli ajettua suurin osa viime vuoden lumisesta ajasta, mikä piti varmaan ihan mukavasti peruskuntoa yllä.
Päivän kerrokset. Koirien kupit eivät kuulu mukaan
Iphonen mittari näytti aamulla -21 °C ja laitoin päälleni lähes kaiken, mitä kaapista löysin. Oikea pakkastilanne ei varmaankaan ollut aivan niin paha. Leveä ohjaustanko tuntui varsinkin ylämäissä paremmalta. Pirikelloa en osannut vielä käyttää, pyörätielle äkisi kiilaavalle jalankulkijalle annoin suullisen signaalin. Talvivälitys, 46/21, tuntuu välillä vähän turhan pitkältä ja polkeminen menee helposti runttaamiseksi, mutta ehkä tässä talven mittaa taas reidet tottuu. Polvi saattaa kylläkin fiksillä ajaessa ärtyä enemmän kuin vaihdepyörällä.
Uusi ohjaamo. Eihän se kaunis ole, mutta niin turvallinen
Rolleri
Viime talvi meni aika hyvin, mutta sen jälkeen työmatkapyöräily on ollu välillä melko katkonaista. Jos ajaisi vain kolme päivää viikossa töihin, pelkästään siitä pitäisi kertyä yli 5000 km vuodessa. Viime vuonna jäi vähän alle sen. Nyt olisi tarkoitus saada hyvä rytmi päälle ja ajaa työmatka 3-5 kertaa viikossa. Silloin tällöin vähän vetoja mukaan, lihaskunto ja maitohaponsieto tuntuu olevan aika alamaissa. Systemaattiseen treenaamiseen ei kuitenkaan vielä ruveta.
Nyt on palattu pakkaseen. Kirjoittelin eilen kentällä ja koneessa, mutta tämä Blogger ei oikein toiminut Norwegianin wi-fi:ssä, joten julkaisen tämän nyt. Teksti on aika pitkä ja käy osittain läpi samoja asioita kuin aiempinakin päivinä, enkä jaksanut sitä ehkä ihan kunnolla jäsennellä ja oikolukeakaan. Sitäkin mietin, että pitäisikö kirjoittaa omana pidempänä juttunaan tuo pyöräkatsaus, mutta nyt se on tässä mukana.
---
Pico del Teide, viimeistä kertaa
>
Odottavan aika on pitkä. Saavuin kentälle kolme tuntia ennen lentoa, joten nyt kerkeää summaamaan reissun tähänastisia saavutuksia. Matkahan ei vielä ole ohi, kotona ollaan aamukolmen jälkeen ja sitä ennen pitää saada pyörä ehjänä Suomeen ja päästä sekä sisään että saada pakkasessa seissyt auto käyntiin! Golffilla on nimittäin ollut hieman tapana sulkeutua kylmillä ilmoilla.
Istuskelin aamupäivällä rantakahvilassa parin kahvin ja pikkusikarin verran ja huoneen luovutuksen jälkeen kävin kävelemässä lenkin El Médanon läheisyydessä. El Médanosta länteen on pitkä hiekkaranta, jolla harrastetaan ja vuokrataan välineitä erilaisiin lautailuaktiviteetteihin. Kävelin Montaña Rojan ohi Playa de la Tejitalle, missä olisin käynyt uimassa, ellei rantaviiva pitkin olisi lähestynyt ohikulkijoita. Tirkistelijät. Uikkareita ei tietenkään ollut mukana.
Playa de la Tejita ja Montaña Roja
El Médano lännestä katsottuna
Montaña Rojalla olisi ollut kiva käydä, mutta kello alkoi olla jo sen verran, että päätin lähteä lounaalle ja siitä lentokentälle. Söin rauhassa ja kirjoitin kortit rantakahvilassa ja silti olin kolme tuntia ennen lentoa kentällä, joten ehkä siellä mäellä olisi silti kerinnyt käydä. Postimerkkejä en löytänyt mistään, joten kortit täytynee jakaa Suomessa sitten henkilökohtaisesti.
Eli mitä reissulta jäi käteen (sormissa olevien ärtyneiden kaktuksen pistojen lisäksi)
Teneriffa
Turismia ei tullut juurikaan harrastettua. Saaren eteläosa hahmottui karkeasti. Suurimmassa osaa paikkoja kahvi oli laimeaa ja vielä suurempi ihmetys oli se, etten koko saarella törmännyt kuin yhteen humidoriin ja sekin oli lentokentän tax freessa ja täynnä mini- ja club-kokoisia sikareita. Barcelonassa jokaisessa tupakkakaupassa, joita on paljon, on melko hyvin varusteltu humidori ja oletin tämän olevan yleinen espanjalainen tapa. Ainakin eteläpuolella Teneriffaa luonto on aika kuivaa ja karua. Vuoren keskivaiheilla mäntymetsää, ylempänä lähinnä pelkkää kiveä. Samoja polkuja, joita nyt ajettiin pyörillä, olisi ihan kiva kävelläkin.
Los Cristianosissa oli hieman enemmän hulinaa kuin El Médanossa, joka oli ainakin tähän vuodenaikaan melko hiljainen paikka. Siinä missä El Medánossa kuuli ihmisten puhuvan lähinnä espanjaa, Los Cristianosissa ihmiset puhuivat pääasiassa suomea, englantia ja saksaa.
Lavatrax
Darran on pyörittänyt Teneriffan eteläosiin keskittynyttä maastopyörätoimintaa seitsemän vuotta. Retket oli helppo sopia etukäteen sähköpostitse. Ajopäivänä pakettiauto hakee hotellilta yhdeksän aikaan aamulla, jonka jälkeen ajetaan yleensä noin tunnin verran lähtöpaikalle. Päivästä riippuen hotellilla ollaan takaisin 13-16 välillä. Lavatraxin enduro-reitit koostuvat pääasiassa alamäkeen ajettavista asfalttisiirtymistä, hyvä- ja huonokuntoisista leveistä hiekkateistä, varsinaisista teknisistä polkupätkistä ja kahvitauosta(!). Asfalttisiirtymillä saa paikoin varoa, ettei ylikuumenna jarrujaan, se on nimittäin jännittävä tunne. Osa huonompikuntoisista hiekkatieosuuksista on ihan hauskoja ajaa ja välillä ei voi vetää selkeää rajaa, tuntuuko tie vain turhalta siirtymältä vai oikeasti hauskalta ajo-osuudelta. Tietysti näilläkin teillä pystyy totutella kovaan vauhtiin ja harjoitella irtonaisella pohjalla kanttaamista, mutta suurinpana osaa päivistä, kun on ajoryhmä koossa, ajo on aika katkonaista kun hitaampia odotellaan jatkuvasti. Varsinaisia polkuosuuksia, joita voisi enduro-pätkiksi kutsua, mahtuu ajopäiville aika vähän ja ne ovat yleensä parin kilometrin pituisia. Erittäin hauskoja ja vaihtelevia polut kyllä ovat. Kaikki ajopäivät olivat mukavia, mutta niihin kannattaa lähteä sillä asenteella, että nauttii sekä ajamisesta, että maisemista. Jos treenimielessä haluaa ajaa, Lavatraxin reitit eivät hirveän paljoa yhdelle päivälle tarjoa.
Ajotekniikka
Oli kiva päästä ajamaan uudella pyörällä vihdoin kunnon alamäkivoittoisia reittejä. Suoraviivainen ja aggressiivinen kivikkorynkytys on lähinnä uskalluksesta ja painon siirtelystä kiinni. Tiettyyn pisteeseen asti, ennen kun rupeaa pelottamaan, se meneekin melko luontevasti. Sitten kun pitäisi kääntyä, ajaminen tuntuu aika onnettomalta. Bermeihin ja uriin ei uskalla nojata niin paljoa, kuin olisi mahdollista, tasaisissa mutkissa tulee jarruja laahattua, eikä pyörää uskalla kantata ja tiukkoihin switchbackeihin ei uskalla ajaa välillä ollenkaan. Vaikka tietää, että pyörän saisi käännettyä ja perä seuraisi mukana, useamman kerran piti pysähtyä ja mennä vasta Darranin perässä. Löysemmissä switchbackeissa vauhtia taas ei saa pidettyä yllä ollenkaan kun ei uskalla nojata pyörään ja uskoa, että pyörä pysyy pystyssä, kunhan pitää sormet irti jarruilta.Näitä pitäisi harjoitella, mutta aika vähissä on normilenkeillä paikat, missä näihin pystyisi kunnolla panostamaan.
Bikecheck
Specialized Enduro Expert Evo 2014
Muutaman kuukauden vanha Specialized Enduro Expert Evo alkaa olla vihdoin sisäänajettu. Spessu on toinen pyörä, jonka olen ostanut uutena ja kokonaisena pyöräharrastukseni aikana. Ohjaamoa ja satulaa piti vähän säätää ja renkaita on vaihdeltu tarpeen mukaan, mutta kokonaisuuten pyörä oli valmiina varsin hyvä paketti. Käytetyt Traverset oli kevyemmiksi kiekoiksi kiikarissa, mutta takanapaan ei olisi tainnut saada 11-lehtiselle tarvittavaa XD- vapaarattaan runkoa, joten jäivät ostamatta. Nykyiset kiekot lienee aika painavat, mutta eipä se ajossa ole juuri tuntunut ja ovatpahan kestävät. Muutamasta kohtaa takavanteen reuna vääntyi reissun aikana, mutta äänekkäitä vanteelle lyöntejä tulikin aika monta, joten hyvin vanteet pärjäsivät.
Pyörässä on varsin paksu ja vaikuttavan näköinen suoja chainstayssä, mikä on kuitenkin hölmösti jätetty vähän turhan lyhyeksi keskiön päästä. Aiemmin maalissa oli muutama kolo, mut koko alue on puhtaaksi mukiloitu.
Huonosti suojattu chainstay
Ohjainlaakeri taitaa naksua hieman, vaikka viimeisellä lenkillä sitä yritinkin kiristää. Viimeisen päivän viimeisillä laskuilla myös iskarin etummainen kiinnityskohta rupesi natisemaan, mikä sekin pitää nyt tarkastaa. Huomasinpa vielä pyörää viimeistä kertaan autoon pakatessa, että paluuvaimennuksen säätönupikka oli tippunut. Säätäminen onnistuu kyllä ruuvarilla, mutta mukavahan sitä on sorminkin pystyä säätämään. Toivottavasti varaosa löytyy.
Vaijerinkuori repsottaa takavaihtajan kiinnityskohdasta, joko kaatumisen tai liian jyrkän mutkan takia vaijerissa. Muutenkin koko takavaihtaja sai aika monta naarmua ja jo aiemmin mainittu kiinnitysruuvin torx-kanta on pyöreä. Nyt siihen sopii hyvin 4-millinen kuusiokoloavain, kunhan sen tunkee tiukasti sisään. Ei sitä ilman kierrelukitetta kyllä tarpeeksi kireällä saa, toisesta tai kolmannesta ajopäivästä lähtien sitä sai kiristää joka päivä kesken lenkin.
Kärsinyt vaijerinkuori
Renkaat toimi ajettuilla alustoilla hyvin. Viimeisenä päivänä takana ollut pikku-Ardentti (2.25" Lust) ei mikään maailman pitävin kumi ole, varsinkaan kun siellä on n. 2,5 bar painetta, mutta eipä noissa maastoissa ja omilla vauhdeilla takarenkaalta hirveitä vaaditakkaan. Edessä olleesta High Roller 2:sta (3C Exo) ei myöskään löydy valitettavaa. Jos ei märkää ja mutaista ole, on varmaan aika lailla sama, mitkä renkaat alla pyörii, kuhan paineet on kohdillaan ja ilmatilaa tarpeeksi. Niin huonosti uskallan ajaa mutkiin ja kantata, vaikka siihen yritänkin kiinnittää huomiota, ettei renkaiden sivuttaispito pääse koetukselle.
Vaikka eturengas toimi reissulla hyvin, normaaliajossa, varsinkin jos yhtään on kosteaa, suurempi ilmatila ei olisi pahitteeksi, että uskaltaisi paineita pitää tarpeeksi matalana.
Öhlins tuli ensimmäistä kertaa pyörämarkkinoille Specializedin 2014 vuoden Demon ja Enduro Expert Evon mukana. Itselleni tämä on ensimmäinen kierrojousilla varustettu pyörä, jolla ajan muutamaa metriä enempää. Medium kokoisessa pyörässä on keulassa medium-jousi ja takaiskarissa 479lb/in -jousi. Molemmat olivat turhan löysiä ja ne piti vaihtaa jäykempiin. Öhlinsin jousen saamisessa kesti pari kuukautta ja ne pitää tilata Specializedin kautta, mutta eiköhän niitä rupea ajan mittaa saamaan hieman nopeamminkin. Jousitus poimii pikkupatit todella huomaamatta ja vanhan, ilmaiskareilla varustetun pyörän selkään hyppääminen tuntuu aina tosi karkealta.
Keulan hidasta vaimennusta olen ruuvannut pikkuhiljaa jäykemmäks, jolloin pyörä on napakamman tuntuinen ja helpompi hallita (tai yrittää hallita) hypyissä. Reissulla hitaissa switchbackeissa keula pari kertaa tökkäsi kiveen ikävästi, mutta tässä varmaan tekniikalla on isompi osa kuin keulan säädöillä. Joustomatkaa jää keulasta kyllä yleensä 3-5 cm käyttämättä, joten nopeaa vaimennusta voisi kokeilla vielä avata lisää.
Laitoin eilen kameran paikoilleen vasta hauskan sumuisen osuuden jälkeen (kun pysähdyttiin nostamaan Tom pusikosta), joten parhaat palat jäivät kuvaamatta. Tässä kuitenkin vähän maisemia viimeiseltä ajopäivältä
Ps. Onpa muuten ärsyttävän hankalaa säätää fontit kohdilleen tässä bloggerin käyttöliittymässä, jos copypastettaa tekstejä muualta...
Eilen oli vapaapäivä ajamisesta ja kävin Los Cristianosissa. Sain ensimmäisen oikeasti maistuvan aterian (poislukien leivät kahviloissa) reissulla ja kävinpä illalla vielä lähi-italialaisessa pitsallakin. Vaihdoin puhjenneen 2.4" Exo Ardentin tilalla 2.25" Lust Ardentin, sisäkumien käyttö kun ei paikallisissa kivikoissa oikein innosta ja tälle päivälle oli luvassa myös polkemista ylämäkeen, joten josko tuo kapeampi ja pienempinappulainen versio myös rullaisi hieman paremmin. Ilmatila 2.25" Ardentissa on silmämääräisesti sama kuin 2.4" High Roller 2:ssa, mutta rengas on profiililtaan ehkä korkeampi ja kapeampi.
Pyörät kasaan viimeistä kertaa
Nukuin eilen melkein yhteentoista asti, eikä uni tullut illalla. Muutenkin nukuin vähän levottomasti, eikä herätyskellon soidessa olisi huvittanut oikeastaan edes nousta. Espanjalaiseen rakennuskulttuuriin, ainakaan Teneriffalla, ei eristykset saatikka patterit kuulu asiaan, joten peiton alta on joka aamu ollut aika vaikea tulla pois. Ei auttanut, noustava oli.
Tänään ajettiin Vilaflor Caminos. Startattiin totuttuun tyyliin yhdeksältä, haettiin brittiherra Tom Los Cristianosista ja ajettiin edellisiltä päiviltä tuttua reittiä Vilafloriin ja siitä muutama kilometri ylös päin, missä laitettiin pyörät kasaan ja lähdettiin kipuamaan. Nousu oli samanlaista hiekkatietä, mitä yleensä ollaan tykitetty alas päin, tänään sitä poljettiin 10 km ylös reilun tunnin verran, 400-500 metriä pystysuunnassa. Ensimmäinen alamäkiosuus oli irtokivistä hiekkatiekurvailua vajaa 5 km, jonka jälkeen lyhyt asfalttipätkä ja sitten ensimmäiselle polkuosuudelle.
Tänään ajettu polkuosuus ei normaalisti kuulu Vilaflor Caminoksen reittiin, mutta kun olin ajanut sen normaalin osuuden aiemmin, Darran valitsi vaihtoehtoisen parin kilometrin pätkän. Osuus oli osittain veden pieksämää polkua, nyrkin kokoisia irtokiviä ja lähes koko matkalla oli viiden sentin kerros männynneulasia ja käpyjä. Mukana oli viistorinnettä ja pari tiukkaa switchbackia. Hyvä että annoin Darranin ajaa edellä, ei välttämättä itsellä olisi muuten maltti riittänyt ajaa tarpeeksi rauhassa. Isot kävyn ja neulaset eivät nimittäin ole kaikista pitävin pohja ajella. Hauska pätkä oli kuitenkin.
Tässä vaiheessa liikenteessä oltiin oltu jo sen verran, että oli aika lasketella Vilafloriin kahvitauolle.
Tauon jälkeen laskettiin muutama kilometri asfalttia, jonka jälkeen mentiin hiekkatielle, joka pikkuhiljaa meni huonompikuntoiseksi ja kapeammaksi. Jouduttiin pysähtymään hetkeksi kun Darranilta oli tippunut jarrupala(!) takajarrusta, mutta muuten tylsänä hiekkatieosuutena alkanut pätkä oli yllättävän hauska, oltiin laskettu paksun pilven korkeuteen, näkyvyyttä oli ehkä 20 metriä ja muutama mukava droppi sekä kivikkorynkytys mahtui matkalle.
Tämä ajettiin alamäkeen, mutta Tom kiipeä takaisin ihmettelemään, mihin Darran jäi. Toinen takajarrupala oli jäänyt matkan varrelle
Hauskan sumuisen osuuden jälkeen laskettiin asfalttisiirtymä ja nopeaa (ja kostean ilman liukastamaa) luonnonkivellä päällystettyä tietä, Tom liukastui irtokivillä pusikkoon ja ajettiin siirtymä samalle näköalapaikalle, mistä perjantaina ajettiin viimeinen pätkä. Sama osuus ajettiin nytkin, jonka kapean osuuden ajoin treenimielessä yhtä kyytiä. Muutama selkeä virhe sattui matkalle, ensin en jaksanu ajaa tarpeeksi aggressiivisesti yhtä kohtaa ja menin reunakivetystä päin ja toisessa kohtaa räpläsin ehkä switchbackissa etujarrua tai pelkästään törmäsin kiveen, mutta eturengas lähti kuitenkin alta ja volttiahan siinä heitettiin.
Perjantain lopetuspaikalta ylitettiin autotie, jatkettiin pikkupolulla, jolla piti kerran kantaakin pyöriä sortuneen polun takia ja luukutettiin vielä viimeinen suhteellisen suoraviivainen, nopea ja irtokivinen polkuosuus alas. Ajettiin Darranin kanssa peräkkäin ja molemmat osuttiin samaan kaktukseen ja kun Tom tuli myöhemmin alas, hänkin oli saanut piikeistä osansa.
Kilometrejä cyclemeter laski tälle päivälle 38 ja alun nousuosuus oli mukavaa vaihtelua aiempien päivien, välillä loputtomilta tuntuneille, alamäkeen ajetuille asfalttisiirtymille. Alamäkeen tuli tänäänkin ajettua aika paljon turhalta tuntuvia hiekka-, kivi- ja asfalttiteitä, mutta ei niitä varmaan kokonaan voi vältääkään ja kaiken kaikkiaan oli hauska ajopäivä, vaikka aamulla olisikin mieluusti vain laittanut herätyksen pois päältä ja jatkanut unia.
Tänään lähdettiin vartin verran normaalia aiemmin liikenteeseen, kun puolalaisten piti ehtiä samalla kyydillä Teiden huipulle. Ajoissa oleminen kaatui vähän siihen, että suljin juomarepun säiliön huonosti, kastelin repun ja housujen persuksen. Automatka oli lähes sama kuin eilen, Vilaflorin ohi tietä TF-21 ja jatkettiin vähän eilistä pidemmälle. Ajettiin torstain aloituspaikan ohi, nimettömäksi jääneen leirintäalueen nimi on Las Lajas. Päivän reitti oli Los Retamares Descent.
Lähtöpaikka
Eiliseltä kivikkorytkytykseltä oli jäänyt aika murjottu olo, joten onneksi alku olikin sileää, juuri työstettyä hiekkatietä. Tie muuttui pikkuhiljaa irtonaisemmaksi, möykkyisemmäksi ja kapeammaksi, jolloin linjokin joutui hieman miettimään. Yksi tiukka ja lyhyt switchback-osuus ajettiin, Mutta vasta n. 12 kilometrin kohdalla päästiin pidemmälle yhtenäiselle polkuosuudelle. Ylös ja alas soljuvaa kevyesti kivikkoista polkua, jota pystyi monilta osin paukuttamaan niin kovaa, kun reisistä lähti. Muutama maisemankatselutauko pidettiin ja rikottiimpa Darranin kanssa samassa kohtaa takakumitkin. Omaan renkaaseen tuli pieni pisto kulutuspintaan, josta litkut roiskuivat vauhdilla ulos. Sisäkumi tilalle, pyh.
Erilaista maisemaa ja maapohjaa kuin edellisinä päivinä
Ei kakkaamista!
Parin kilometrin polkupätkä oli soljuvampaa ja vähemmän rynkyttävää kuin eilinen ja oli ehkä miellyttävimpiä osuuksia tähän astisella reissulla. Jännää, miten lopputtomalta tuntuva, itselle kovaa ajettu osuus onkin gps-jäljestä katsottuna vain muutaman kilometrin mittainen! Ja silti tulee sen verran himmailtua, ettei maitohapot pääse kunnolla jylläämään ja ajotekniikka kärsimään sen takia. No, nauttimassahan täällä ollaan.
Poluilta rullailtiin vajaa kymmenen kilometriä asfalttisiirtymää. Etujarru ylikuumeni laskussa, tehot katosivat ja levy näytti menevän letuksi kuumuudesta! En tiedä, oliko levyn vääntyminen näköharha, vai kävikö niin oikeasti, mutta ainakin jäähdyttyään se oli taas suora ja toimiva. Eipä koto-Suomessa jarrujen ylikuumenemisesta tarvitse paljoa murehtia, mutta täällä tuli jo ensimmäisenä päivänä palaneen käryn haistua mieleen, että pitäisikö dh-jarrut asentaa pyörään. Yksi puolalaisista oli aiempina päivinä asfalttisiirtymällä ajanut päin aitaa kun jarruista katosi teho.
Pidettiin reilu kahvitauko Adejessa, missä tuuli kaatoi pöytiä ja mainoskylttejä. Kahvi taisi olla reissun parasta tähän mennessä. Tauon jälkeen rullattiin kylän läpi ja ajettiin viimeinen polkupätkä kiinteiden ja pitävien kallionyppylöiden yli La Caletaan autolle. Harjun päälla tuuli meinasi tehdä tepposet pahan kerran, sitä vasten joutui oikein nojaamaan, ettei ajautunut reitiltä ulos.
Ajopäivä oli aika lyhyt, pyörän päällä oltiin puolisentoista tuntia ja matkaa kertyi n. 27 kilometriä. Vaikka varsinaista maastoajoa jokaiselle päivälle on kertynytkin aika vähän, kropassa kuitenkin tuntuu jonkun verran, joten ihan mukava pitää lepopäivä huomenna. Jos ajopäiviä kertyisi vähemmän, olisi ehkä paikallaan kysyä Darranilta, josko olisi mahdollista rakentaa reitit hieman eri tavalla. Jos väliin saisi autokyydin uudestaan ylös, siellä sijaitsevia reittejä vois ajaa vaikka kaksi päivässä ja vasta sitten rullailisi alas asti, koska teknistä ajoa kertyy kuitenkin aika vähän ja siirtymilläkään ei pääse väsymään, kun ne rullaillaan pääasiassa alamäkeen. Nyt reiteille on kyllä vähänkin maastoajoa harrastaneen helppo lähteä mukaan, kun reitit eivät ole kokonaisuutena hirveän raskaita ja teknisimmät kohdat jaksaa taluttaa alas.
Tässä vielä toiselta ja kolmannelta ajopäivältä kasattu video. Tänään en kuvannut videota ollenkaan, nautin vain ajamisesta.
Tänään olikin hauska ajopäivä. Olin vähän ennen yhdeksää alhaalla odottelemassa, Darran kun on edellisinä päivinä tullut hyvissä ajoin. Tänään auto karautti pihaan vartin verran myöhässä ja mukana oli uusi kaveri, jonka kanssa tervehdittiin englanniksi. Darranin viritellessä pyörätelinettä autoon, uusi kaveri rupesi puhumaa puhelimessa, kuinkas muutenkaan kuin suomeksi. Siinä sitten käteltiin (kutsuttakoon kaveria yksityisyydensuojan takia H:ksi) ja lähdettiin hakemaan puolalaiset kyytiin heidän viimeiselle ajopäivälleen.
Ajelu alkoi Vilafroin läheisyydestä puhelimen gps:n mukaan vajaa 2000 metrin korkeudesta. Laitettiin pyörät hieman kylmissämme kasaan ja edellisistä päivistä poiketen alussa oli vain muutaman minuutin hiekkatiesiirtymä ennen ensimmäistä varsinaista pätkää. Alku oli hiekkapohjaista polkua, joka muuttui pian kalliopohjaiseksi, melko suoraviivaiseksi ryskytykseksi ja lopussa kivireunuksisia 90 asteen mutkia jatkuvasti droppaillen. Linjoja ei kerennyt ihan hirveästi katselemaan, joten kerran tuli haisteltua maata. Peukalo vähän vääntyi ja kipeytyi ja suojista huolimatta polvikin aukesi. Puristusvoima katosi armpumpin ja kipeän peukalon takia, joten kaatumisen jälkeen jäljellä olevat viimeiset mutkat meinasivat olla vähän liiankin mielenkiintoisia. Vähän perusteellisempi lämmittely ennen tätä pätkää olisi voinut olla hyväksi, mutta mukava ns. no bullshit -tyyppinen aloitus!
Jotkut tajusivat taluttaa. Itse tulin osan naama edellä
Kengät tiensä päässä
Eka pätkä oli noin puolitoista kilometriä pitkä ja sen jälkeen olikin jos sopiva hetki siirtyä tunnin kahvitauolle nauttimaan auringosta ja hyvistä keskusteluista (pyöräjuttuja). Tulipa sekin vihdoin selvitettyä, että kun Manner-Espanjassa cafe solo on espresso, niin täällä pitää pyytää ihan espressoa.
Lepotauko
Keulansäätötauko
Viiden kilometrin asfalttisiirtymän jälkeen ajeltiin peltojen läpi nopeaa nupukivieä, hiekkateitä ja muutama kilometri tutun tyyppistä kalliorynkytystä joka päättyi kivikkoiseen switchback-osuuteen. Pitoa eikä tekniikkaa taaskaan tuntunut löytyvän, mutta hauskaa oli silti. Siitä Tamaide-nimisen kylän läpi jokusen kilometrin asfalttisiirtymä, lyhyt kivirynkytys takapihojen kautta, kunnes kasattiin porukka kokoon ennen viimeistä polkuosuutta ennen uutta autokyytiä. Tälle päivälle Darran tajosi kyllä parastaan, reilu kilometri kovavauhtista rytkytystä, alussa muutama kohta pehmeää hiekkaa ja kalliopaukutusta, sitten nupukivipolkua, mikä suurelta osin oli eroosion syömää, eli koloja ja irtokiveä riitti. Alkaa olla uuden pyörän jousitus pikku hiljaa sisäänajettu! Jonkun verran voisi perehtyä vielä jousituksen säätöihin. Keulaan olen lisännyt hidasta vaimennusta, se tuntui ainakin Kalpalinnassa hyppäämiseen tuovan vakautta ja pidän tukevasta, joskin melko kovasta tuntumasta. Keula on kovassa vauhdissa napakan tuntuinen ja vastaa liikkeisiin hyvin, mutta toisaalta suurimmassa osaa tosi kivikkoisiakin osuuksia keulan joustosta jää melkein 5 cm käyttämättä.
Ajastimella otettu peukkukuva
Isä ja Kolmas jäivät Aldea Blanca -nimisen paikan keskiaikaisella linnalla pois porukasta kun Darran haki auton viedäkseen meidät vielä yhdelle polulle. Noustiin n. 500 metriä ylös näköalakahvilalle, jonka takaa lähti parin kilometrin reitti jyrkän rinteen reunaa mukaillen. Alku oli kärrypolun levyistä hiekkatietä, mistä erottui kapeampi polku, jonka oli lopuksi oli taas haastava pätkä tiukkoja switchbackeja hiekkapohjalla, terävillä kiinteillä kivillä ja nyrkin kokoisilla irtokivillä. Ei ollut helppoa ajaa näitäkään ja muistaakseni tangon yli mentiin jälleen. H käveli koko polkuosuuden alas kun vuokrapyörän dropout petti. Harmittava lopetus muuten mukavalle päivälle.
Näköalat viimeisen pätkän lähtöpaikalta
Pyörä sökönä
Tänään oli paras ajopäivä tähän mennessä. Matkaa kertyi vain reilu 20 kilometriä, mutta tällä kertaa siirtyimiä oli karkeasti vain puolet koko ajetusta matkasta. Peukalo ja polvi nyt vähän vaivaavat, takavaihtajasta tuli pyöräytettyä torx-ruuvin kanta pyöreäksi kun ruuvi oli löystynyt ja pyörässä alkaa olemaan sen verran naarmuja, ettei tarvi enää säälin takia ajaa varovasti. Ennen viimeistä polkua oli jo semmoinen olo, että voisi säästellä vähän voimia huomiselle, mutta huominen on kuulemma vähän helpompi päivä kuin tänään.
Päivän reitti ei muuten ole mikään Lavatraxin sivuilla esitellyistä reiteistä vaan Darranin kokoelma omia lempireittejään. Netti on takkuillut taas koko illan, hyvä että sai tämän blogihomman avattua. Kasasin tökerösti leikatun videon eiliseltä ja tältä päivältä, josta näkyy vähän maastoa ja maisemia. Lisään sen tähän myöhemmin, jos lataus onnistuu.
Tänään lähdettiin taas liikenteeseen yhdeksän aikaan. Otettiin puolalaiset kyytiin ja ajettiin Los Cristianosiin, mistä poimittiin apukuski ja ajettiin parin tuhannen metrin korkeuteen jonkinlaiselle leirintä- ja grillausalueelle. Harmi, etten nimeä ottanut muistiin, eikä Googlen karttakaan sille paikalle mitään näytä.
Lähtöpaikka
Päivän kalusto. Mukana muutama eri versio Spessun Endurosta vuosien varrelta
Leirintäalueelta lasketeltiin tuttuun tapaan leveää hiekkatietä, mikä jossain vaiheessa jyrkkeni ja kapeni ja vesivaurioit olivat isompia. Vauhtia tuli yllättävän helposti ja kanttaamisharjoittelu mutkissa piti pitää järjen rajoissa. Reilun viiden kilometrin jälkeen päästiin poluille. Reitti oli osittain hiekkapohjaista polkua nyrkin ja pään kokoisilla irtokivillä, osittain terävää ja röpelöistä kalliopohjaa. Erittäin viihdyttävää. Ensimmäiset pätkät menivät hissukseen Darranin perässä, kunnes lähdin taas edelle hänen jäädessä odottelemaan puolalaisia.
Hiekkatieosuutta pilvien yläpuolella
Välillä piti totuttuun tyyliin odotella pidempäänkin. Milloin Isän eturattaasta vääntyi hampaat, ettei ketju mahtunut pyörimään keskimmäisellä rattaalla ja milloin hän taas ajoi letkan viimeisenä harhaan ja löytyi vasta pienen etsimisoperaation jälkeen. Porukka saatiin kuitenkin kasaan ja pienen ihmettelyn jälkeen päästiin jatkamaan matkaa. Pysähdykset oli sinänsä aivan mukavia, kerkesipä jäädä ihmettelemään maisemia. Alueen kaikki paksut männyt oli rungostaan hiiltyneitä ja välillä alue näytti sumun ja harmaan maan keskellä aivan kuin oltaisiin jollain toisella planeetalla.
Polkuosuus oli progressiivisen haastava, mukaan mahtui muutama veden kuluttama jyrkkä kalliokohta, joissa piti varoa, ettei rengas tipu puolen metrin railoon keskellä polkua. Paikoin oli muutama lyhyt nousu ja viettävää poljettavaa nopeaa ja sileämpää polkua. Polku loppui muutamaan pieneen droppiin aidatulla pihalla räksyttävien koirien viereen.
Muutaman kerran polku oli irtokivien seassa niin epäselvä, että piti pysähtyä miettimään, minne jatkaisi. Muutenkin porukka kasattiin kokoon aina vähän väliä ja ajo oli aika katkonaista. Olisi kiva kokeilla ajaa koko polkuosuus yhtä kyytiä, aika raskas se varmasti olisi (Cyclemeterin kartasta arvioituna n. 7 km), mutta vauhti varmasti pysyisi mukavana koko matkan.
Palanut puunrunko. Polku menee ehkä kuvassa oikealla
Pappa tuhosi rattaansa… odottelua..
Pilvien yläpuolella paistaa aurinko
Koirille lässyttämisen jälkeen jatkettiin noin viiden kilometrin tiesiirtymä kahvilaan. Kahvissa oli crema päällä, mutta maku oli lähinnä pikakahvia. Darran hehkutti paikan omenatorttua, mutta suolaisen ystävänä tyydyin mozzarellakinkkuleipään. Taukoa pidettiin auringonpaisteessa reilu tovi, jonka jälkeen lähdettiin sen kummempia lämmittelemättä erittäin kivikkoista ja veden kuluttamaa reittiä kaktusten läpi vanhoille viinitarhoille.
Reitin hauskimpia pätkiä. Vasemmalta harjun päältä laskee kivikkoinen "polku", joka kuvan keskeltä laskee veden kuluttamaa uraa eturinteeseen. Jos oikein zoomaa, kuvan keskellä harjun päällä näkyy pyöriä taluttava seurue
Reissun sadas tekninen
Sumu hiipii vuorilta
Viinitarhalle päästyään Poika oli katkaissut vaihtajanvaijerin, jota jäätiin korjailemaan. Aurinko alkoi jäämään sumun piiloon, mutta automatkaa lukuunottamatta sadetta ei kuitenkaan tullut. Mielenkiintoisin osuus olikin sitten ajettu. Korjaustauolta ajettiin vielä lyhyt pätkä veden runtelemaa hiekkatietä, jarruja poltteleva asfalttisiirtymä ja jälleen muutama pätkä veden railottamaan huonokuntoista tietä joutomaan läpi takaisin Los Cristianosiin, missä auto odotti apukuskin noutopaikassa.
Itsestä tuntui, että ainakin osan lopun asfalttisiirtymistä olisi voinut korvata joutomaan läpi kurvailemalla, tosin en tiedä, miten helposti sinne muodostuisi ajettavia polkuja ja onko siellä jotain yksityisiä alueita, missä ei saisi ajaa. Päivä oli kuitenkin tarpeeksi hauska, ettei eiliseltä edelleen märkiä kenkiä ja suojia tullut juurikaan murehdittua. Matkaa kertyi vajaa 30 km ja omaan makuun polkuosuuksia olisi voinut olla vähän enemmänkin. Hauskaa oli ajella, mutta jos ajattelee tätä reissua ajoteknisenä treeninä, niin aika katkonaista on ajaminen ja vähäisiä osuudet tuon 30 km:n matkalla, missä ajotekniikkaa pääsee harjoittamaan. Mutta jaksaapa taas ajaa seuraavanakin päivänä. Eiliseltä on ihmeellisesti ainakin ojentajat ja jotkut lavan lihakset kipeinä.
Loppumatkasta tuntui, että takajarrun kahva alkaa painua aika pitkälle pohjaan ja äkkivilkaisulla näytti, että jarrupalat alkavat olla lopussa. Kämpillä tarkistin, että on niissä vielä aika reilusti jäljellä, eikä El Médanon pyöräkaupasta sopivia paloja olisi löytynytkään. Noin viiden kilometrin päässä San Isidrossa olisi kai parempi pyöräkauppa, mutta en nyt sinne asti jaksanut lähteä, kun kahvaa säätämällä jarru tuntui taas ihan asialliselta.
Iltapäivän paistoi aurinko ja levittelin sekä eiliset että tämän päiväiset vaatteet parvekkeelle kuivumaan. Ruokaa lähdin hakemaan eilisestä italialaisesta paikasta. Yritin tilata pitsaa, mutta sitä ei kuulemma saa ennen seitsemää. Asia selvisi sormia heiluttelemalla ja haparoivasti englantia puhuvan asiakkaan avustuksella. Otin spaghetti a la carbonaran. Oli ihan hyvää. Oluen ja kahvin kanssa ruoka maksoi 9 €. Sen verran, että euron jättäminen tipiksi ei tuntunut kovin pahalta.
Tänään päästiin itse asiaan. Raahasin pyörän alas ja Darran oli hyvissä ajoin odottelemassa. Haettiin keski-ikäinen brittiherra Shamus ja komen puolalaisen (Isä, Poika ja Kolmas) kopla kyytiin El Médanosta, molemmat muutaman korttelin päästä omasta majoituspaikastani. Kakkoskuski kyytiin ja nokka kohti Teideä. Darranilla oli pieni flunssa, joten pysähdyimme matkalla apteekissa, sekä kahvilassa Teiden kupeessa. Automatka pysähdyksineen lähtöpaikalle kesti parisen tuntia.
Lähtöpaikka ja Teiden huippu
Lähtöpaikka oli jossain Teiden observatiorion läheisyydessä. Ensin ajettiin pätkä asfalttia, sitten useampi kilometri (jos Cyclemeterin karttaan on luottaminen, n. 15 km) viettävää hiekkatietä, jonka jälkeen vihdoin ensimmäinen singletrack-pätkä. Polku oli kivillä reunustettua vaellusreittiä, jonka reunassa oli muutama kyltti, ei mopoilua, ei pyöräilyä, ei ratsastusta. Menimme silti. Ajoin ensimmäiset pätkät Darranin perässä, vauhti pysyi melko maltillisena. Polku ristesi vähän väliä isomman tien kanssa, jolloin porukka kerättiin kasaan.
Pilvien yläpuolella
Parin risteyksen jälkeen pyysin päästä Darranin edelle, jolloin pystyin ajamaan omaa vauhtiani. Pieni kivi teki polusta arvatenkin vähän liukkaan ja polulle terävistä kivistä rakennetut vesiurat antoivat oman haasteensa. Usein ne tulivat suoraan switchback-tyyppisen mutkan jälkeen, jolloin paino oli vielä eturenkaalla, mutta samalla olisi pitänyt nostaa keula kivien yli. Multitasking.
Välillä risteyksissä joutui odottelemaan melko pitkäänkin, varsinkin sen kerran kun Kolmas rikkoi otb:n yhteydessä jarrunsa ja jatkoi Isän kanssa autotietä pitkin alas päin. Polut vaikeutuivat mukavasti loppua kohden. Viimeinen, kivikkoisin pätkä ennen pitkää siirtymää taisi olla se, mikä teki tästä The Long Way Downista plussaversion, sitä kun ei ilmeisesti aina ajeta.
Pari kertaa piti käydä maata nuuhkimassa, ei mitään pahempaa. Haastavinta tuolla osuudella oli ehdottomasti tiukat switchbackit. Kivikkoisia olivat, eikä bermiä ollenkaan, mistä olisi saanut vähän apua. Epätasainen kivikko ja osassa kohtia irtokivet ja isot kävyt tekivät myös sen, ettei perää oikein uskaltanut heittää ollenkaan, kun etupään pito oli aika hakusessa.
Singletrack osuus loppui sillalle, minkä alla oli suositun oloinen seinäkiipeilykanjoni ja siitä suuntasimme muutaman kilometrin maantisiirtymän Villa de Aricoon (vai liekö kahvila ollut La Cisneran puolella?) kahville. Puolalaiset ropelsivat jarrujensa kanssa, Isänkin jarru oli mennyt jossain vaiheessa rikki. Toinen rikkoutuneista saatiin ilmeisesti kuntoon, kun Kolmas jatkoi loppumatkan meidän mukana, Isän jäädessä odottelemaan autokyytiä El Médanoon.
Poika ja Isä
Kahvitauon aikana rupesi tihuttamaan vettä. Tauolta jatkettiin vajaa kymmenen kilometriä asfalttisiirtymää pääasiassa loivaan alamäkeen ja muutamiin nousuihin ja sen jälkeen leveää hiekkatietä muutaman irtokiven ja veden kuluttaman hiukan teknisemmän kohdan ja yhden rengasrikon maustamana. Sade toki jatkui kämpille saakka.
Shamus ajoi kaktukseen
Päivä oli kokonaisuutena ihan mukava, singletrack-pätkät erittäin hyviä, mutta kahvitauolle johtavaa ja sen jälkeistä kurvailua nimittäisin maastopyöräilyksi korkeintaan hyvällä tahdolla. Tauon jälkeinen osuus EI ollut loppuhuipennus. Mittari näytti perillä 51 km, joista arvoisin ehkä 10-20% olleen oikeasti maastoajoa.
Huoneessa heitin pyörän suihkuun ja virittelin vaatteet kuivumaan. Kengistä valui vettä, enkä (Poika kertoi, että sanomalehti imisi kosteuden kengistä nopeammin kuin pelkkä ilma) sanomalehteä löytänyt mistään, joten toivotaan kenkien kuivuvan edes suurin piirtein huomiseksi. Kaikkea muuta, suojia lukuunottamatta, löytyykin vaihtoehtoiset kappaleet.
Päivällistä löysin heti Hostellista seuraavasta korttelista. Lupaavan oloinen italialainen paikka. Ulkona mainostettiin Grilled Meat Mixiä, joka vaikutti ruokalistaa selattuani kaikista kiinnostavimmalta. Ruoan tilaaminen olikin sitten varsin yksinkertainen tapahtuma. Nimittäin mainostettua liha-annosta ei ruokalistalta löytynyt, eikä englantia puhumalla tietenkään selvinnyt, onko moista annosta edes olemassa. Ravintolan muiltakin asiakkailta kyseltiin, josko englanti taipuisi. Ei taipunut. Ulos piti kävellä kylttiä osoittamaan, että tuommoinen.
Ruokaa odotellessa eräskin täti tyhjensi hedelmäpelin, naapuripöydän pappa lappasi monta lusikallista parmesania spagettiinsa ja kolmannen pöydän norjalainen seniori-ikäinen isä ja keski-ikäinen poika viettivät laatuaikaa keskenään. Pojan naama pysyi liimattuna tablettitietokoneessa, isän kuunnellessa pojan iPhonen kautta kuulokkeilla ties mitä. Sen verran mukavaa kuunneltava oli, että välillä piti pyöräyttää silmiä ja kopauttaa kävelykeppiä maahan. Sanoja ei vaihdettu. Miksi turhaan.
Ruoka-annos oli taas mainio. Muutamaa erilaista (lukumäärästä vaikea sanoa, kaikki oli kuivaa ja ruskeaa) lihaa kengänpohjaksi paistettuna, viipaloitu tomaatti ja pieni korillinen vaaleaa leipää. Tomaatti sentään oli kypsä, toisin kuin eilen päivällisellä ja tänään kahvilassa, missä kummassakin jostain syystä syötettiin raakoja tomaatteja.
Supermarketin kautta kämpille syömään, sen verran täyttävä annos oli.
Kasasin pienen videon päivän ajeluista, mutta netti on takunnut koko illan, joten video jää varmaankin tänään laittamatta.
Kaiken laukkustressin ja säädön jälkeen perille päästiin onnistuneesti. Pyörä on kunnossa ja kasassa, ruokaa on saatu huomisen ohjelma jokseenkin tiedossa.
Eilen pääsin vihdoin läpi Norwegianin asiakaspalveluun, josta sanottiin, että pyörälaukku voi painaa aina 32 kiloon asti, mutta 25 jälkeen tulee 9€/kg lisämaksua. Sylipunnituksella (laukku syliin ja vaa'alle, sitten ilman laukkua ja lasketaan erotus) pyörä, pyörälaukku ja suojat painoi n. 28 kg. Kun matkalaukku oli pakattu, sylipunnitus näytti sillekin jotain 26 kiloa, vaikka olin sieltä kaiken mahdollisen tunkenutkin jo reppuun, pitäen kuitenkin repun painon alle käsimatkatavaralle sallitun 10 kg:n.
Eilisillan kruunasi se, että unohdin töissä tulostaa matkaliput ja hotellivaraukset, eli sekin piti vielä kiireessä hoitaa illalla iskän luona, omaa tulostinta kun ei ole, ja pitipä vielä yhdestä DHL:n paketistakin stressata. Paketti "katosi" viime viikolla kun siirsin sen toimitusosoitteen työpaikalle ja kun paketissa oli pari matkalle tulevaa juttua mukana, olin päättänyt mennä autolla kentälle DHL:n toimiston kautta. Paketti löytyi kuitenkin lopulta Kontulan postista, mistä hain sen aamulla, mutta kun pyörälaukku oli jo autossa ja pysäköinti maksaa suunnilleen taksin verran, menin autolla.
En tiedä mitä sitten kävi ja onko vaa'assa jotain vikaa, mutta lopulta kentällä en maksanut ylipainomaksuja ollenkaan. Toivottavasti sama toimii myös paluumatkalla!
Kentällä kerkesin käydä syömässä sämpylän ja The Oak Barrelissa oluella. Vessasta pitikin sitten juosta lähtöportille kun oletin, että lipussa oleva boarding-aika tarkoittaa sitä, että ruvetaan lastaamaan väkeä koneeseen, eikä sitä, milloin se sulkeutuu… "Last call for flight…"
Sierra Nevada Torpedo Extra IPA
Norwegian on siitä hyvä lentoyhtiö, että niillä on Wi-Fi koneessa ja vaikka lento kesti yli kuusi tuntia, oli se yksinkin matkustavalle harvinaisen vähän pitkästyttävää, kun nettiä pystyi selaamaan samalla. Vaikka eturivin (jalkatilaa!) ikkunapaikka olikin, maisemista ei olisi paljoa iloa ollut, kun pilvet ja meri oli Teneriffan vuoria lukuunottamatta ainoa, mitä koko matkalla näkyi.
Teide pilkottaa
Pyörän kuljettaminen pakattuna missä tahansa ajoneuvossa on aina melkomoinen stressi. Kun pääsin koneesta pois, jäin katselemaan käytävälle koneen purkamista. Laukut lentelivät. Ensimmäinen kärry saatiin täyteen ja ukkeli lähti kuljettamaan laukkuja eteen päin. Ensimmäisessä mutkassa pinon päältä lensi laukku komeassa kaaressa asfaltille. Näin kun pyörälaukku valui hihnaa pitkin ulos koneesta, se laitettiin sivuun odottamaan golf-laukkujen pakkausta ja espanjalaisen työtahdin takia en jaksanut jäädä katsomaan loppuun asti. Ehkä parempi niin.
Epäonnekas laukku
Evoc odottelemassa kohtaloaan...
Pyörälaukku löytyi lopulta lentoaseman alakerran pimeästä hallista, jossa se liukui aavemaisesti peränurkan hihnalle. Ketään ei näkynyt. Tarkistin pikaisesti mahdolliset vauriot, jarrulevyt näyttivät suorilta, eturengas oli ainoastaan tipahtanut vanteelta ja ruikkinut muutaman pisaran tiivistettä laukkuun. Yli kilon painoinen napsauttaja ei siis tosiaankaan ollut turha matkatavara, vaikka senkin pois jättämistä mietin, kun matkatavaroiden painon kanssa tuskailin. Roval DH -vanteilla ei nimittäin kompressorillakaan meinaa renkaat aina nousta paikoilleen.
Taksikuskien ihmetellessä kovaan ääneen espanjaksi isoa laukkua onnistuin saamaan kahdenkympin, noin vartin, kuljetuksen El Médanoon. Hostellilla jatkui sama aavemainen meno kuin lentoasemalla. Aulassa ei ollut valoja, paikka näytti suljetulta, mutta sain kuin sainkin huoneeni. Pyörä kasaan ja ruokaa etsimään. Myöskin koko kylä vaikutti puolikuolleelta. Rannasta löytyi perus rantahipit. Dreadlockit päässä, koira vapaana, jonlöörausta ja erinäisten instrumenttien renkutusta. Pienen kierroksen jälkeen valitsin jonkun edullisen näköisen ruokapaikan, söin ja häivyin.
Huone
Rantameiningit
Korttelin päästä hostellista löytyi supermercado. Pelastus. Päärynöitä.
Lavatraxin Darran ilmoitti, että huomenna on nouto 8.55 ja päivän reitti on The Long Way Down. Reitti löytyy cross country -reittien joukosta, profiilin mukaan laskua on kuitenkin paljon ja matkakin on kai jotain 60-70 kilometriä. Saapa nähdä, riittääkö mielenkiintoa matkalla, kun siitä ilmeisesti on joku teknisempikin reittivaihtoehto olemassa. Ainakin fullface-kypärä jää kämpille.
Jo jonkun aikaa olen pyöritellyt ajatusta, josko rupeaisi pyöräilyjuttuja kirjoittelemaan muistiin. Lähinnä itselle, mutta täältä niitä voi sitten muutkin lueskella.
Blogi käsittelee pyöräilyharrastustani. Pääasiassa maastopyöräilyä. Muutaman vuoden maastopyöräilyharrastuksen jälkeen ajoin ensimmäisen maastokisani 2012 syksyllä, Helsingin Pivot Cupin ja sen jälkeen päätin, että kesän 2013 menot suunnittelen Suomen endurotarjonnan mukaan. Ajoin 2013 koko Suomen enskakalenterin läpi (Calpiksen warm up, sm-sarja ja Pivot Cupin kolme kisaa), joskin Laajavuoren sm-osakilpailu jäi loukkaantumisen takia kahden osakilpailun mittaiseksi. Sijoitukset olivat jossain ensimmäisen neljänneksen kohdalla ja jonkinlaiseksi tavoitteeksi asetin, että olisi kiva joskus päästä starttaamaan ns. kuumassa ryhmässä, joka sm-sarjan viimeisessä osakilpailussa Tahkolla toteutuikin, kun lähtönumero oli jotain alle 30.
Koska enduro on nyt muodissa, blogin osoite on sen mukainen.
Sitten itse asiaan. Tänään aloin pakkailemaan ylihuomenna starttaavaa matkaa varten. Tarkoitus olisi lentää viikoksi Teneriffalle ajamaan Lavatraxin opastamia reittejä. Päivän, tai oikeastaan viikonlopun, suuri kysymys on ollut pyörän kuljettaminen Norwegian Airlinesin lennolla. Kun matkaa varasin, ymmärsin, että pakattuna kuljetuslaukkuun pyörä kulkisi ylimittaisena matkatavarana. Nyt kun matka lähestyy ja kävin tarkistamassa Norwegianin sivuilta tarkemmin, kävi ilmi, että pyörä pitää ilmoittaa aina pyöränä, on se sitten pakattuna tai ei, ja lisäksi lähteestä riippuen se saisi painaa vain 20 tai 25 kg.
Mukaan lähtevä Specialized Enduro Evo Expert painaa jo yksinään n. 16 kg ja Evocin laukku siihen lisäksi, joten alle 20 kiloon ei ole toivettakaan. Nyt kun laukussa on fullface-kypärä ja kyynär- sekä polvisuojat, paketti painaa noin 28 kg. Hieman turhauttavaa odottelua, kun Norwegianin asiakaspalvelu ei viikonloppuna ole auki, en edes englanniksi päässyt juttelemaan, vaikka viikonloppuisin pitäisikin.
Evocin laukku vaikuttaa pätevältä ja yksinkertaiselta käyttää, joskaan ei pyörä siinä varmaan normaalia lentokenttäkäsittelyä kestäisi. Ohjeiden mukaan takavaihtaja jäisi paikalleen, mutta ruuvasin sen kuitenkin irti. Samaa mietin myös jarrulevyistä, mutta kun niissä olevat torx-ruuvit tuntuvat pyörähtävän rikki melko helposti, jätin levyt paikoilleen. Pyörä on kuitenkin ilmoitettu erikseen pyöräpaikalle lennolla, toivottavasti käsittelykin on sen mukaista.
Lavatrax myy enduro-pakettia, jossa on viisi ajopäivää. Autolla mäkeä ylös lähtöpaikalle, mistä lähdetään seikkailemaan. Päivämatkat pyörivät jossain 30 km hujakoilla ja ajoajat suurimmassa osassa reittejä 3-5 tuntia. Kiipeämistä on jonkin verran, joten renkaiksi lähtee "rullaavat" Maxxiksen 2.4" Ardent taakse ja 2.4" High Roller 2 3C eteen. Exo-kyljillä molemmat, saa nähdä, minkälaista rynkytystä ja kivikkoa siellä on luvassa.
