Liikenneturvallisuuden nimissä olen hanakasti paheksunut kuulokkeet päässä pyöräileviä ihmisiä. Ja rullaluistelijoita sekä jalankulkijoita, jotka eivät ymmärrä väistyä kelloa kilisyttämällä tai huutamalla. Moralisointi sikseen, kuulokkeet päähän ja baanalle. (Musiikki kuitenkin niin hiljaisella, että ympäristön äänet kuuluivat selvästi.)
Olipas musiikilla jännä efekti. Ajoin menomatkalla Hallainvuoressa ja Herttoniemessä muutaman polkupätkän. Polkeminen tuntui normaalia kevyemmältä ja moni tekninenkin kohta tuntui menevän aivan huomaamatta. Hallainvuoren ollessa kyseessä, sanaa pitää käyttää erittäin varovaisesti, mutta flow saattaisi olla kuvaava termi. Mutta ehkä mielen flow, ei polkujen.
Kotimatkalla sama homma. Radion toivekonsertti tarjosi Celine Dionin The Heart Will Go Onia kun tanssahtelin ylös kohti Herttoniemen mäkihyppytornin mäkeä ja jaloissa tuntui olevan enemmän ruutia kuin aikoihin. Ajoin tietämättäni Stravalle yhden KOM:inkin Herttoniemessä. Hallainvuoren loppulaskuun valitsin soittolistaltani Method Manin Dangerous Groundsin. Boom! Kurkimäessä harkitsin vielä tekeväni ylimääräisen lenkin Kivikon poluilla, mutta koirat ja kokkaus odottivat kotona. Yleensähän työmatkoilla fiilis on se, että vaikka olisin päättänyt ajaa mahdollisimman paljon polkuja pitkin, päädyin kuitenkin ulkoilureiteille kun väsyttää.
No, ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tahkon kisa ja tämän viikon treenaukset ovat hieman ärsyttäneet kättä. Selvästi kipeämpi kuin viime viikolla. Pitänee antaa sille taas hetki lepoa.
Liekö sattumaa vai alitajunnan kepposia. Ehkä aiemmin tällä viikolla katsomani video inspiroi minua kaivamaan kuulokkeet naftaliinista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti