Trek Enduro Series SM5, Tahko

Hissilinjan maisemat

Tahkon myötä virallinen kisakausi on nyt paketissa. Kauden odotukset ja tavoitteet eivät aivan toteutuneet. Melko aikaisessa vaiheessa kautta tulikin selväksi, että talven ja kesän aikana olisi pitänyt paljon enemmän tehdä töitä, mikäli kisamenestystä olisi toivonut. Kauden aikana tuli myös selväksi, että kisareissuissa itselleni antoisinta on kavereiden näkeminen ja kisahulina. Itse kisaamisesta en monessakaan kohtaa kuluneella kaudella tykännyt, koska jatkuvasti tuntui, että itsestä pitäisi saada enemmän irti. Alamäkiajossa uskon kehittyneeni, mutta kunto on varmaan viimekautista huonompi. Viime vuodelta en muista monestikaan tunteneeni, etteivät jalat kestäisi poljettavilla kohdilla mukana. Tänä vuonna tunne oli jatkuva. Viime vuonna ajoin myös Vuelta Vantaan, Pirkan Pyöräilyn ja Tour de Helsingin. Tänä vuonna ensimmäinen maantielenkki oli elokuun lopulla.. Toki ajoin läpi talven, mutta kovia treenejä ei oikeasti ihan hirveän montaa tullut. Minkähän takia ei polkutehokkuutta löytynyt?

No, kuten mainittua, kisareissut ovat mukavia. Tahkolle oli varattu iso mökki hyvälle porukalle ja sekä treeni- että ajopäivänä oli tarjolla hyvää ajoseuraa. Tres Durosia jouduin valitettavasti tällä kertaa edustamaan yksin.

Siirtymää Rahasmäeltä takaisin Tahkovuorelle

Treenipäivä meni alkuun ihan hyvin. Ajoimme EK1:n pariin kertaan, sitten laskimme mäen toiselle puolelle EK2:sta ja siitä poljimme Rahasmäelle, EK3:lle. GPS:n mukaan EK2:n alusta Rahasmäen erikoiskokeen kautta takaisin mäen päälle tuli 9,5 km lenkki. Jatkoimme pätkien ajamista kisajärjestyksessä, eli seuraavaksi El Grande ja Old School. Ensimmäisellä tai toisella laskulla Old Schoolia eturengas laski ilmat pihalle kulutuspinnasta. Siihen asti olin pitänyt 2,5 -tuumaista Minion DHF Exoa tuohoutumattomana renkaana. Pienellä pumppailulla rengas alkoi kuitenkin taas pitämään. Rengas meni ilmeisesti offcamber-mutkan jälkeen, kun en saanut klossia kiinni polkimeen ja ajoin keventämättä nurmikon välissä pilkottaviin kiviin. Lounastauon jälkeen takarenkaalle kävi sama homma, ilmeisesti samassa kohtaa ja samasta syystä. Takarengasta litku ei suostunut paikkaamaan, joten kävin vaihtamassa On-One Smörgåsbordin tilalle Ardentin Lust-runkoisena. Kyseinen Ardenthan nautti myöskin tuhoutumattoman renkaan mainetta kirjoissani..

Reilun lounastauon ja rengashommien takia aika alkoi käydä vähiin, joten EK6:n, eli Skimacin ehdin ajamaan vain kerran ja EK10:n eli El Finalen kahdesti. El Finalella jäin jopa yhtä DH-kivikon mutkaa ihmettelemään hetkeksi, mutten treenipäivänä saanut sisälinjan kautta sitä ajettua. Kivikon jälkeisessä rinnemutkittelussa ajoin taas jalka irti polkimelta kiviin ja puhkaisin tuhoutumattoman Lust-Ardentin. Talutin pyöräni pesupaikalle ja sen pestyäni sain renkaan taas pitämään, vaikka sekä kulutuspinnassa, että vanteen reunassa molemmissa oli pienet reijät.

Kisapäivä alkoi kuten yleensäkin. Ei olisi tehnyt mieli nousta, kroppa tuntui väsyneeltä ja aamupuuro maistui vähintäänkin yhtä tympeältä, kuin yleensäkin. Kilpailijakokouksen jälkeen yritin ajaa kunnon lämmöt päälle. Ajoin kolmeen kertaan veden ylittävän sillan kautta lahden ympäri ja muutaman kerran hotellin parkkipaikalta johtavaa mäkeä ylös ja sen reunaa tulevaa polkua alas. Sain kerrankin kunnon hien päälle ennen kisaa. Tiedä sitten, miten paljon siitä oli hyötyä. Ilma oli kylmä, joten paikalla ollessa kerkesi tulla vähän kylmä ja jalat meinasivat krampata ensimmäisen erikoiskokeen jälkeen, vaikka yritinkin ajaa mahdollisimman rennosti.

EK1/7, nimeltään B. Kuva: Mika Salminen

Ensimmäiset erikoiskokeet menivät jotenkin löysän tuntuisesti, mutta ilman suuria virheitä. Rahasmäellä, jonka alku oli muuten todella hauskaa ja vauhdikasta tykitystä, puhkaisin takarenkaan ensimmäisen neljänneksen aikana. Kumi piti jonkinlaiset paineet EK:n loppuun asti, enkä usko siitä hirveästi ajassa kärsineeni. Tupakaverini odotteli maalissa hänkin rengashommissa ja jäin siihen pumppailemaan ja heiluttelemaan kiekkoani. Kunnon paineita rengas ei tuntunut haluavan pitää ja rikoin venttiilinkin siinä korjausoperaatiossa. Onneksi endurosäkistä löytyi varaosia. Joku ystävällinen Pivot-kuski tuli tarjoamaan apua ja taisin kiukuspäissäni olla hieman töykeä. Siitäs sai, kun yritti auttaa! Ajoin siirtymän mäen päälle, missä oli kunnon pumppu. Sain renkaaseen jäämään hieman yli 2 bar ja lähdin ajamaan El Grandea. Eipä siinä kauaa mennyt, kun rengas rupesi taas tyhjenemään. Sen verran paineita se kuitenkin piti, ettei sortunut loivissa mutkissa alta. Kivet kolahtelivat vanteelle hieman normaalia enemmän, mutta vauhdin sain pidettyä silti ihan hyvin. Rengassäädöstä huolimatta sain El Grandelta parhaan EK-sijoitukseni, 47.

Lötsökumisena El Grandella. Kuva: Mika Salminen

El Granden jälkeen luovuin toivosta litkujen suhteen ja kaivoin endurosäkistäni sisärenkaan esiin. Sisurini olivat näköjään 26-tuumaiselle renkaalle tarkoitettuja, mutta mukavasti se venyi silti renkaan sisään. Painetta n. 2,7 bar ja kumi kesti kisan loppuun asti.

EK5:llä, eli Old Schoolilla tuli pieni källi siinä kuuluisimmassa kivikkomutkassa. Lähestyin kohtaa ylälinjaa pitkin, mutta ilmeisesti katseeni oli liian lähellä rengasta ja tiputin kesken lähestymisen itseni alalinjalle ja hölmöilyäni ihmetellessäni tökkäsin kesken mutkaa eturenkaani johonkin ja tipuin pyörän päältä. Ylemmät offcamber-mutkat sain sentään ajettua paremmin ja kevennettyä kivikoissa.

EK6:lla, jonka ajoin siis treenipäivänä vain kerran, meinasin hukata reitin pariin kertaan kokonaan. Yhdessä rinnemutkassa, jossa reitistä oli merkitty vain sisäkaarre, jouduin pysähtymään lähes kokonaan, että löysin seuraavat reittimerkinnät.  Viime vuonna puhkaisin kolme rengasta kyseisellä pätkällä, joten kun tänä vuonna siltä säästyin, voi pelkkää eksymistä pitää jo ihan hyvänä suorituksena..

EK6:n jälkeen oli pieni tauko, jonka jälkeen B, Länsi ja Old School ajettiin uudestaan ja lopuksi El Finale. B tuntui alkuun menevän ihan mukavasti, mutta lopun poljettavalla metsäosuudella meinasin ajaa yhden mutkan suoraksi ja siinä vaiheessa kuulin perästäni seuraavan kuskin räminän. Metsäosuuden jälkeen laskin kuskin ohi. Kylläpä syljetti, kun suuremmalla lähtönumerolla ajanut sai minut kiinni. Viimeiseen kivikkoonkin hän syöksyi suoraa ylälinjaa, jota itse en edes huomannut olevan olemassa. No, ohittanut kuski ajoi itsensä melkein 20:n sakkiin, joten ohitelkoon. Tötöilystä ja ohilaskemisesta huolimatta vain alle 3 sekuntia hitaampi EK-aika kuin ensimmäisellä kierroksella.

Viimeisille erikoiskokeille hieman sisuunnuin, kun ajoin peräkkäin tutun, itseäni hieman nopeamman kuskin kanssa. Länsi-pätkällä yritin saada häntä kiinni, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. EK-aikani parani kuitenkin ensimmäiseltä kierrokselta noin viisi sekuntia. Old Schoolilla taas ajoin edellä, enkä halunnut laskea häntä ohi. 10 sekuntia hän sai minua kiinni, mutta paransinpa itsekin EK-aikaani yli viisi sekuntia ensimmäiseen kierrokseen nähden. Viimeinen EK meni myöskin ihan mukavasti, vaikka alun poljettavaa osuutta en kovaa jaksanutkaan tykittää. DH-kivikko meni perusvarmasti ja treenipäivänä ihmettelemäni mutkan onnistuin ajamaan ylälinjan kautta.

El Finalen DH-rännin viimeinen jyrkkä kohta. Kuva: Kosti Koistinen

Kun kaksi viimeistä EK:ta meni mukavasti, äkkiseltään kisasta jäi ihan hyvä fiilis. Viimeisen EK:n maalissa läiskittiin ylävitoset ja kisakeskuksessa EBA tarjosi kuskeille oluet. Kuluneen kauden henkeen hävisin taas kaikille vakituisille kilpakumppaneilleni ja lopulta sijoitus oli aika suolainen 63.

Suoraviivaisella spekuloinnilla EK-aikojen perusteella voisi sanoa, että virheettömällä ajolla ja täysiä yrittämällä, lyhyeltäkin EK:lta lähtee äkkiä 5 sekuntia ajasta pois. Ja sehän tarkoittaisi melkein minuuttia koko kisassa. Tästä havainnosta sisuuntuneena kävin kisan jälkeisenä tiistaina ajamassa Kivikon Amerikka-trailia kymmenen toistoa sen mitä jaloista lähti (rikkoen samalla Tahkolta tartunnan saaneena Ardent Racen kahteen kertaan) ja tänään salilla vetämässä maasta. Täältä tullaan 2015!

Race on!

Viime viikonloppuna oli Meri-Teijon endurokisa. Se ei Trek Enduro Series -sarjaan kuulu, mutta olin sen "kisakalenteriini"merkinnyt. Kipsin poistamisesta oli kulunut vain viikko, jalka ja käsi arastelivat hieman, eikä autokaan olisi ollut katsastettuna, joten päätin jättää kisan väliin. Myös muutamaa viikkoa aiemmin ollut Sappeen kisa, joka sarjaan kuului, jäi ajamatta. Kuulemani palautteen perusteella molemmat olivat hauskoja kisoja, joten hieman harmittaa kun en osallistumaan päässyt.

Tres Duros -univormu pian taas käytössä

Huomenna onkin lähtö Savoon, kun Tahkolla ajetaan enskasarjan viimeinen osakilpailu. Hyvinkin ristiriitaisesti olen lähdössä Metukan kanssa liikenteeseen. Viime vuonna rikoin Tahkolla kaksi ulkokumia ja rengasrikkoja tuli yhteensä viisi, treenipäivänä kolme ja kisassa kaksi. Se oli viimeinen tikki ja päätin seuraavaksi kaudeksi hommata pyörän, johon mahtuisi kunnon rengas taakse. Hankin Specialized Enduro Expert Evon. 26-tuumaisilla kiekoilla ja 180 millin kierrejousilla varustettuun pyörään menee kyllä kunnon renkaat, mutta enskakisoissa olen polkemistehokkuutta kaivannut. Messilässä Meta otti hieman siipeensä ja Laajavuoren kisan aikaan se oli telakalla. Yhdistetyn Levin reissun takia myös Ounasvaaran kisan ajoin Spessulla.

Messilän jälkeen Metukka kävi läpi kohtalaisen remontin. Hi5Bikesiin tuli sattumalta Sramin oem-tavaraa hyvään hintaan ja sain sieltä Metukan keulille Rockshoxin 140-millisen Piken. Ketjuongelmat ratkesivat alaohjurilla ja olipa takavaihtajasta kytkinkin rikki, jonka takuu korvasi. Vääntyneen eturattaan ja katkenneen bashringin tilalle hankin uudet. Takavaihtajan ja -jarrun kaapelit uusin ja laitoin kulkemaan rungon ulkopuolelta. Huomattavasti helpompaa ja hiljaisempaa. Teippaaminen ei tosin ehkä ole esteettisin vaihtoehto kiinnityksille. Jossain vaiheessa kesää takaiskarikin rupesi valuttamaan öljyä, joten tein ensimmäistä kertaa iskarin ilmakannun huollon itse. Mukava kun sekin tuli lopulta opeteltua, vaikkei se vaikea homma ollutkaan.

Edellisten viikkojen sateiden takia kampesin Flow Ex -vanteille pitävämmät kumit. Eteen Maxxiksen Minion DHF 2.5" 3C ja taakse On-Onen Smörgåsbord 2.25" TrailExtreme. Takakumi on melko muhkea ja meinaan sen kanssa lähteä Tahkolle kokeilemaan. Painetta 2,5 bar ja toivotaan parasta..

Dos Duros Strikes North

Viime viikonloppuna oli Trek Enduro Seriesin kolmas osakilpailu Rovaniemen Ounasvaaralla. Sen innoittamana Tres Durosin oli tarkoitus lähteä valloittamaan Lappia. Perjantaina Levin bikepark ja viikonloppuna Ounasvaaran kisa. Lopulta pääsimme vajaamiehityksellä matkaan. Tämä on tarina siitä.

Rengas otti muutaman ötökän vastaan matkalla

Levi

Kellon ympäri pyörähtäneen matkan jälkeen yövyimme Kittilässä. Siitä oli lyhyt matka Leville. Itselleni visiitti oli ensimmäinen Levillä. Ville oli käynyt aiemminkin, mutta silloin vähän pienemmällä ajokokemuksella. Levillä on korkeuseroa yli 300 metriä, bikeparkin reitit eivät tosin aivan huipulta lähde. Pääreittejä on kolme, siniseksi merkitty Blue Groove, punainen Santa's Cabin ja musta World Cup Black. Mustalta reitiltä lähtee punaiseksi merkitty World Cup Red -reitti, joka yhdistyy Santa's Cabiniin. Sinisellä reitillä on yksi punainen oikoreitti, mutta ainakin viime viikolla se oli suljettuna.

Reittikartta

Näkymä Levin huipulta

Ajoimme ensin sinistä pätkää pari kertaa. Sileää ja loivahkoa bikepark-pätkää. Pieniä wallrideja ja bermejä. Alkuun tosi mukava pätkä. Pätkällä oli pituutta sen verran, että kylmiltään liikkeelle lähtiessä reidet kerkesivät hieman väsyä ja pienen armpumpinkin saimme. Reitti on selkeästi suunniteltu leppoisaan ajeluun. Hyppyjä tai droppeja ei varsinaisesti ole (vauhdilla saa muutaman hypyn ja dropin aikaiseksi) ja osa loivista wallrideistä on selkeästi rakennettu vain sen takia, että niille voi nousta. Vauhtia niistä ei oikein saa. Loppupätkällä on yksi laudasta rakennettu pumpattava kohta, joka varmasti on jännittävä hissukseen ajellessa. Meistä se taas tuntui siltä, että rauhassakin pumppaillessa vauhti kiihtyi niin, että viimeiset töntäreet pudottivat tasaiselle ja toisaalta töyssyt olivat niin isoja, ettei niitä tuplaamaan olisi uskaltanut ruveta. Kaikki pätkät yhdistyvät lopussa, jonka jälkeen on vielä slopstyle- tai northshore-tyylinen laurarakennelma ja muutama dirt-tyylinen hyppyri.

Yksi sinisen pätkän alun wallrideistä

Seuraavaksi ajoimme punaista pätkää. Siinähän sitä olisi riittäny yhdeksi päiväksi ajamista. Alussa muutama alle 90 astetta kääntyvä bermi, jotka pystyi losottamaan jarrut auki. Droppihyppyriin piti hieman hidastaa. Sitten vauhdikasta losotusta, muutama loivemmin kallistettu bermi, joissa oli mahdollista sivuttaispitokin menettää... Laituridroppeja, tiukempaa bermiä, muutama laituridroppi ja -step up... Hauska freeride-pätkä. Kunnollisia, vauhdin ylläpitäviä hyppyreitä vain olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Reitillä oli muutama muutama pöytähyppyri ja ala-asemalla jo aiemmin mainitut dirt-hyppyrit.

Ajoimme kerran yhdessä sekä punaisen, että mustan Word Cup -reitin. Itse viihdyin myös niillä, Ville ei niinkään. Melko jyrkkää ja vauhdikasta dh-ränniä. Varsinaisia ylläreitä reiteillä ei ollut. Ei isoja droppeja, eikä gäppihyppyreitä. Vain nopeaa suoraviivaista mutkittelua rinteessä. Kummasti tuntui rinne lyhenevän, kun sen ajoi nopeinta reittiä alas. Ville lähti tilaamaan rinnekahviosta limukkaa ja itse ajoin mustan pätkän vielä uudestaan. Alkupätkästä löysin taas sivuttaispidon rajan ja heti siitä selvittyäni lensi lasien sisällä oleva roska silmääni hyppyrissä. Mahtava alku laskulle. Lasit putsattuani loppulasku meni vähän paremmin.

Loppupäivästä kävimme vielä sinisellä pätkällä uudestaan, mutta osa hitaammista kohdista alkoi tuntumaan jo vähän tylsiltä. Punainen tarjosi tarpeeksi mielenkiintoa ja muutamalla kerran pysähdyimme sessioimaan videohommia.

Levi oli mukava paikka. Hauskaa freeride-ajettavaa oli riittävästi yhdelle päivälle. Päivä meni pääasiassa punaista pätkää ajaessa, eikä tylsää päässyt tulemaan. Mustaa pätkää olisin itse voinut ajaa useammankin kerran, mutten aivan varma ole, olisiko jo toisena ajopäivänä ruvennut toivomaan lisää vaihtelua. Mielellään lähtisin joka tapauksessa uudestaankin.

Alla Villen video Leviltä

Trek Enduro Series SM3 Ounasvaara

Lauantaiaamuna ajoimme Kittilästä Rovaniemelle. Freeride-päivän jälkeinen kisastressi. Joku nosti autossa ajatuksen ilmoille, josko olisimme Rovaniemen sijaan suunnanneet Golffin keulan Yllästä kohden. Emmepä suunnanneet. Kisapaikalla tapasimme ruotsalaisen ystävämme, Mankku Mankuttajan ja suuntasimme pätkille.

Olin vaihtanut kisaa varten Spessusta dh-renkaat pois ja tilalla oli edessä High Roller 2 2.4" 3C ja takana Ardent 2.25" L.U.S.T. Levin jälkeen shokki oli aika suuri, kun sileiltä baanoilta siirtyi rimpularenkailla ajamaan märkään turpeeseen ja kivikkoon.

Ajoimme ensin EK1:n, joka oli toinen kisan helpommista pätkistä. Alussa pätkä offcamber-mutkittelua, sitten syöksy poljettavalle metsäosuudelle. Vauhdikas rinnepätkä ja hitaan mutkan kautta turpeen sekaan metsäosuudelle, joka jatkui muutaman tienylityksen kautta EK:n maaliin saakka. Loppupätkällä, radan kuluessa, turpeen seasta paljastui muutama ylläri ja matkalla oli muutama hidas ja kinkkinen mutka, mutta muuten hauska ja perusräppäilyä oleva vauhdikas pätkä.

Treenipäivän seuraava pätkä oli EK3, jonka nimesimme Kyrpä-EK:ksi. Radan aluksi oli itselleni muutama kinkkinen ja hitaaksi menevä mutka. Niiden jälkeen sai hyvän vauhdin päälle ja syöksyttiin kallioille. Tasaista poljettavaa kallioilla, mikä ei ainakaan Spessulle ole sitä ominaisinta ajomaastoa. Kalliot lähtivät viettämään alas päin, jolloin vauhtia rupesi taas saamaan. 90 asteen mutka kivien väliin ja pienelle kalloinousulle töksäytti oman vauhtini täysin. Sopivaa linjaa en löytänyt treeni- enkä kisapäivänä. Heti nousun jälkeen oli offcamber-kallio, jota en myöskään osannu kovin luontevasti laskea. Siitä jatkui rynkyttävä suora kuluneen turpeen ja kivien seassa. Periaatteessa hauska osuus, mutten treenipäivänä saanut sitä kertaakaan puhtaasti ajettua. Pari kertaa taisin kaatua ja kolmannella kerralla löin sääreni kovaa kiveen. Huonojen treenilaskujet takia ajoin osuuden kisassa ehkä turhan varovaisesti. Pätkän lopulla oli vielä hieman poljettavampi osuus ja maali oli hissiaseman lähellä.

Kolmantena ajoimme EK2:n. Tämä oli se toinen hauska ja rullaavampi pätkä. Alkuun poljettiin vauhtia huoltotietä pitkin, josta syöksyttiin muutamalle kalliolle. Kalliolta hetkeksi takaisin huoltotielle, hieman jyrkempää kivirynkytystä ja mutkia, välissä oli yksi mutka alamäessä huoltotiellä (sisäjalka irti polkimesta ja kaksipyöräluisussa läpi), josta piti polkea lyhyt ylämäki hyppyrimäen switchbackeihin. Jyrkkä loppulasku maaliin, jonka jälkeen ei voinut jäädä huonoa mieltä!

Neljäs EK oli järjestäjän puolestä nimetty Hapoksi. Alussa polkemista kallioiden päällä. Treenipäivänä merkkaukset olivat melko huonosti nähtävissä, varsinkin kun aurinko paistoi jo aika matalalta. Kummallakaan treenivedolla en yläosuutta päässyt läheskään eksymättä läpi. Melko tasaisella, turpeen ja kivikon seassa polkemista oli lisää ja kun alamäki antoi hieman armoa, syöksyttiinkin jo seuraavaan ylämäkeen.  Pätkän loppuun oli mukava vauhdikas lasku.

Treenipäivästä jäi huono maku. Ehkä pätkiä olisi pitänyt taas ajaa enemmän, mutta osa päivästä meni odotteluun ja ajoporukkamme teknisiin ongelmiin (esim. Mankku Mankutti kampensa kieroon). Toisaalta oma kuntoni ei salli täyspainoista kisasuoritusta treenipäivänä ajaa, jos kisapäivänä vielä haluan jaksaa. Treenipäivä loppui huonoon vetoon Kyrpä-EK:lla, eikä sekään varmasti mieltä kohentanut.

Itse kiisa alkoi poljettavalla siirtymällä Ounasvaaran huipulle. Ykkös- ja kakkos-EK:t menivät mukavan varmasti ja sain hyvän racing-fiiliksen päälle. Kolmospätkälle ainoa toiveeni oli, että pääsisin sen kaatumatta ja taluttamatta läpi. Toive toteutui. Nelospätkälle toive oli olla eksymättä. Sekin toteutui. Kisan aikana tuli muutama pitkäksi ajettu mutka, muutama räpeltäminen EK3:lla ja loppukisan poljettavilla pätkillä reisistä oli puhti loppunut kokonaan. Viimeisen EK:n poljettava alku tuntui vauhdiltaan siltä, että olisin muuten vain ajelemassa kallioilla, ehkä katselemassa maisemia. Loppulasku meni kuitenkin mukavasti ja kisasta jäi ihan hyvä fiilis.

Sijoitukseni oli 37. ja perinteiset kilpakumppanit löytyivät taas tuloslistalta yläpuoleltani. Spessu on huonosti poljettava pyörä, muttei sitäkään huvittaisi syyttää. Reisistä saisi löytyä enemmän ja mutkistä pitäisi päästä ulos nopeammin. Hauskaa kuitenkin oli. Kisa taisi yleisesti olla aika haastava, koska oma eroni kärkeen oli yli 27%, kun se Calpiksessa ja Messilässä oli alle 20%. Ks. EBA speed ranking. Yleisen sarjan voiton vei jo totuttuun tyyliin Aki Färm. Kokonaiskisan tulokset tässä ja EK-ajat tässä.

Menestyjät

Facebookiin nousi kisan jälkeen vilkas keskustelu Ounasvaaran ja Laajavuoren erikoiskokeista ja enduron suunnasta. Hidasta ja teknistä poljettavaa on kahdessa viimeisessä kisassa ollut enemmän, kuin mihin sarjassa on yleensä totuttu. Enduroahan on yleisesti pidetty rentona ja hauskana kisamuotona, mutta viimeisten kisojen jälkeen tästä on ollut aika paljon eriäviä mielipiteitä. Toisaalta kisojen pitäisi olla haastavia kärjen taistelulle ja toistaalta kisojen pitäisi palvella suurta osallistujamassa. EBA:n yhtenä tavoitteena on ollut tehdä maastopyöräendurosta pyöräilyn suosituin kisamuoto Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että enduron pitää ennen kaikkea olla hauskaa, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää. Poljettavaa saa ja pitääkin olla, mutta mieluiten kuitenkin sellaisissa kohdissa, että vauhtia ei tapeta liiallisella teknisellä kikkailulla. Muutama ärsyttävä ja hankala kohta kisaan toki kuuluu. Koko kisasta pitäisi kuitenkin jäädä hyvä mieli. Vauhti tuo haastetta pätkille ja kärjen erot saadaan kyllä selville.

Kisoissa käy vuoden aikana n. 300 kuskia, joista ehkä kymmenellä on hyvänä päivänä asiaa podiumille.  Ketä halutaan palvella ja mihin kisajärjestelyjen painopistettä halutaan viedä? Joku viisas sanoi, että kisanaamat kyllä tulevat paikalle, harrastelijat taas jäävät kotiin, jos ei huvita.

Oli miten oli, Sappeella nähdennä seuraavissa kisoissa.

Trek Enduro Series SM2 Laajavuori

Laajavuoressa on taikaa, se täytyy myöntää. Siellä kisattiin viikonloppuna enduron SM-sarjan toinen osakilpailu. Kisassa oli neljä eri pätkää, jotka kaikki ajettiin kolmeen kertaan. Viime vuonna rikoin Laajavuoressa olkapääni ja tänäänkin kisoissa oli kaikennäköistä säpinää. Tuloksenani oli jälleen DNF ja kotimatkalle lähdin taas vaivaisena.

Ajajakokous

Lähdin perjantaina töiden jälkeen ajamaan kohti Jyväskylää. Jossain Hartolan paikkeilla paistoi aurinko hetken, mutta käytännössä koko matkan oli sateista ja harmaata. Näin myös Jyväskylässä. Treenipäivänä, eli lauantaina satoi vielä aamulla hiukan, mutta iltapäivää kohden selkeytyi ja aurinkokin tuli lopulta esiin.

Lauantaiaamu oli kylmä. Lähdin hotelliaamiaisen jälkeen rinteelle ihmettelemään. Vaihdoin intuition pohjalta etupäästä 2.4" Ardentin tilalle melko pehmeää kumia olevan 2.3" Butcher SX:n. Ajoin takarinteeseen laskevat kakkos- ja kolmospätkät aamupäivän puolella ja kosteudesta huolimatta ne olivat melko mukavasti ajettavassa kunnossa. Kostea turve oli liukasta, muttei heitellyt holtittomasti. Juuria ja kiviä riitti. Ajoin vielä eturinteeseen lähtevän kolmospätkän itsekseni, jonka jälkeen tapasin puolilta päivin Villen ja Jannen. Ajoimme porukalla muutamaan kertaan kaikki pätkät läpi ja jossain vaiheessa huomasin, että rupesin tekemään väsymyksen takia pieniä virheitä, joten vaikka mieli olisi tehnyt jatkaa, oli viisainta lopettaa. Ilta meni mukavammin kylpylän puolella.

Kisapäivä lähti tuttuun tapaan unisena liikenteeseen. Aurinko sentään paistoi aamusta asti. Ajoin ajajakokouksen jälkeen ykkös- ja nelospätkät lämmittelyksi ja kävin heittämässä aluspaidan pois. Loput lämmittelystä tuli hoidettua ykköselle poljettavalla siirtymällä. Siirtymä oli sinänsä mukava, että suurimmaksi osaksi se oli erittäin loivaa ylämäkeä.

EK1 - Kuva: Kosti Koistinen

Ykköspätkä oli erittäin fyysinen. Poljettavaa oli paljon ja koko matka oli juuria täynnä. Siis koko matka. Muutama jyrkempikin kohta pätkällä oli, mutten niitä hieman kosteilla juurilla uskaltanut täysiä päästellä. Satulaa yritin nostella tasaisemmilla kohdilla ylös, mutten ole varma, oliko siitä röykytyksessä mitään hyötyä. Pätkän jälkeen jalat olivat aivan loppu ja laskeskelin mielessäni sekunteja. Perässä lähtenyt tuntui tulevan aivan liian pian perässä.

Kakkospätkälle pääsi nousemaan hissillä. Neljästä kisapätkästä se taisi olla toisiksi raskain. Poljettavaa oli jonkun verran ja vauhdikasta laskua enenmmän kuin ensimmäisellä pätkällä. Juuria ei ollut niin paljon kuin ensimmäisellä pätkällä, joten hieman flow'ta pystyi löytämään. Pätkä oli kulunut jonkin verran treenipäivästä. Mutalammikot olivat kasvaneet ja uusia kiviä sekä juuria oli paljastunut turpeen seasta. Polkea täytyi ja loppupätkällä voimia ei enää tuntunut olevan yhtään ja muutenkin ajaminen tuntui aivan räveltemiseltä. Perästä lähtenyt tuli taas aivan liian pian perässä maaliin ja hetken kävi jo mielessä, että pitäisikö leikki jättää siihen, kun ei se hauskaakaan tuntunut olevan.

Kolmospätkälle löysin racing-fiilistä. Heti alusta sai hyvät vauhdit tasaisella pohjalla ja se siivitti hyvään fiilikseen loppupätkälle. Poljettavaa oli ehkä kaikista pätkistä vähiten, mutta monttujen ja märän turpeen seasta pilkottavien kivien ja juurien kanssa tekemistä kyllä riitti. Pätkän loppupuolella oli lyhyt rockgarden, joka meni treenipäivän pähkäilyn pohjalta ihan mukavasti.

Nelospätkälle oli mukava vauhdikas alku. Pari helppoa hyppyä, joiden jälkeen rinteen poikka vastapattiin ja lyhyelle poljettavalle pätkälle. Keskivaiheilla oli muutama rakennettu bermi, joista sai mukavasti vauhdin tuntua. Pätkällä oli muutama viistokohta, joihin en oikein vauhtia löytänyt, mutta pääsin ne läpi kuitenkin ilman ihmeellisiä kommelluksia. Lopussa oli hieman hitaampaa juurakkoa, johon joutui taas polkemaankin.

Toinen kierros on yleensä itselläni aina sujuvampi kuin ensimmäinen. Näin tänäänkin. Ykköspätkällä jaksoin polkea tasaisemmin ja hissitolppaa onnistuin käyttämään järkevämmin. Aika ei tosin ollut kuin kaksi sekuntia ensimmäisen kierroksen vastaavaa parempi. Kakkosella lipsahdin viistorintessä loivaan ylämäkeen poljettavalla kohdalla pois pyörän päältä, mutta muuten se meni melko mukavasti. Kakkonen ja kolmonen kuluivat kisan aikana joiltain kohdin melko paljon ja linjoja tuli valittua eri kierroksilla hieman eri tavalla.

Toisella kierroksella sain kolmoselle hyvät vauhdit ja meno alkoi jossain kohtaa tuntua hieman holtittomaltakin kuluneella radalla ja heittelehtivällä takapäällä (renkaana Ardent LUST 2.25"). Pari kohtaa pääsin pälkähästä, kunnes torppasin pyörän puuta päin juuri rockgardenille johtavan laskun alussa. Meinasin jatkaa matkaa, mutta huomasin jarrukahvan roikkuvan pelkän letkun päässä, irti tangosta. Talutin jyrkän kohtan alas ja hyppäsin tasaisella pyörän selkään. En tainnut montaakaan kymmentä metriä päästä eteen päin kun maalille kääntyvässä mutkassa pyyhkäisin etupään alta jarruttaessani pelkällä etujarrulla.

Jarru rikki

Juoksin pätkän maaliin ja ajoin siirtymän autolle. Otin vähän välipalaa ja mietin mahdollisia jatkotoimenpiteitä. Kaivoin puhelimen taskusta esiin ottaakseni rikkinäisestä jarrusta kuvan ja huomasin iPhonen lasin olevan sirpaleina. Kamerakaan ei näyttänyt muuta kuin mustaa, mutta etupuolen kamera sentään toimi. Ei näiltä reissuilta taida tavaroita rikkomatta selvitä.

Kävin ensin Kona Storella kyselemässä jarruja, sieltä ei niitä löytynyt. Kävin myös Polen teltalla, mistä ei myöskään jarrua löytynyt, mutta kovasti kaverit yrittivät auttaa ja kuroa kahvaa kasaan. Ei onnistunut, joten menin takaisin autolleni ja kaivoin, kuinkas muutenkaan, kuin ilmastointiteipin esiin. Kahvan sai asettumaan ruuvin kanssa jotenkin paikoilleen ja asettamalla pari kiveä tangon ja kahvan rungon väliin sain sen teipattua käyttökelpoiseksi kasaan! Olin erittäin tyytyväinen, ettei laitteisto-ongelmien takia tarvisi keskeyttää kisaa. Kyseiset Avidin jarrut ovat vääntyneet tai rikkoutuneet kaatuessa jo useamman kerran, joten niistä lienee aika luopua.

Ehjä jarru

Huoltotauon jälkeen reidet saivat levätä ja lähdin neloselle erittäin hyvällä fiiliksellä. Alku meni tosi hyvin ja tuntui vauhdikkaalta. Yhdeltä viistokohdalta rinteeseen kääntyessä en missään vaiheessa treenejä tai kisaa ollut löytänyt hyvältä tuntuvaa linjaa ja tällä laskulla ajauduin nurmikon puolelle. Jonkin matkaa pyörä rullasi heinikossa hyvin, mutta sitten etupyörä töksähti johonkin ja lensin pää edellä keskelle polkua ja pyörä lensi kipeästi polvitaipeen päälle. Kai sekin oli eräänlainen tapa palata oikealle reitille. Kasasin itseni ja ajopelini äkkiä kokoon ja jatkoin matkaa. Loppupätkällä tuli muutenkin rävellettyä ja perästä tuli kaveri melkein kiinni.

Ykköselle poljin taas rauhassa ja säästellen ylös. Pätkän alku lähti mukavasti liikenteeseen, mutta voimia ei ollut enää juurikaan jäljellä. Spessun hissitolppa ei myöskään jaksa pitää ilmoja aina sisällään, joten satulaa en saanut pätkän aikana nostettua ollenkaan ylös. Koko matka seisaaltaan väsyneillä jaloilla oli aika raskas ja pätkän loppu tulikin aika lailla polkematta alas. Vaikka väsymys alkoi jo painaa, pääsin kakkoselle vielä ihan hyvällä fiiliksellä liikenteeseen. Lipsautin itseni samassa loivaan ylämäkeen poljettavassa kohdassa kuin edelliselläkin kierroksella ja selässä vihlaisi epämukavasti. Hyppäsin kuitenkin heti takasin pyörän päälle ja ajoin pätkän loppuun. Selkä ilmoitteli itsesään joissain kohdissa, muttei ihan kamalalta siinä kohtaa tuntunut. Maalissa en meinannut saada itseäni kammettua pyörän selästä pois.

Kakkoselta oli kymmenisen minuuttia siirtymää hissiasemalle, jonka aikana mietin kuumeisesti, mitä loppukisan kanssa tekisin. Pyörän selässä olo tuntui siedettävältä, mutta taluttaessa olo oli tuskainen. Pätkiä olisi ollut enää kaksi jäljellä ja ne olisivat erikoiskokeista helpoimmat. Tiesin kuitenkin, etten ajamisesta enää nauttisi, enkä viitsisi ottaa riskiä, että selkä lamauttaisi koko ukon jossain tiukassa paikassa ja johtaisi pahempaan kaatumiseen. Tuloskaan ei kaatuilujen ja välinerikon takia olisi kummoinen ollut. Ratkaisu tuntui ihan hyvältä, kun emittiä palauttaessani kävely ja seisominen herautti melkein kyyneleen silmään.

Vaikka kisatulosta en saanutkaan ja aika ajoin ajaminen tuntui hankalalta, reissu oli kuitenkin kokonaisuutena mukava. Pätkät olivat jokainen omalla tavallaan erittäin hauskoja ja haastavia. Kiitokset Jyväskylän porukalle, että ovat jaksaneet uusia pätkiä linjailla. En nyt oikeasti tiedä, miten suurta eroa pyörällä olisi ollut, mutta jos Meta olisi kasassa, sillä olisin mielummin lähtenyt. Se rullaa ja polkee huomattavasti luontevammin kuin Spessu. Tuo selkä on kuitenkin suurin murhe. Se oli jo vaivannut aiemmin tällä viikolla, mutta kisapäivänä kropan lämmettyä en sitä enää ajatellut ollenkaan. Kunnes se sitten laukesi taas kokonaan.

Seuraava SM-sarjan kisa on Ounasvaaralla elokuun alussa. Heinäkuussa on Åressa kisa. Paikalle olisi tarkoitus mennä, mutta taidan kisat jättää Åressa väliin ja nauttia paikan muista antimista.

Trek Enduro Series SM1 Messillä

Viikonloppuna kisattiin Trek Enduro Series -sarjan ensimmäinen osakilpailu Messilässä. Sarjan voittaja kruunataan Enduron suomenmestariksi. Epävirallisesti voidaan käyttää myös kiistanalaista titteliä Suomen paras maastopyöräilijä.

SM-sarjan kisat ovat koko viikonlopun pituisia. Lauantaina on harjoituspäivä ja sunnuntaina kisapäivä. Kävimme Villen kanssa ajamassa treenit lauantaina. Olimme perillä Messilässä yhdentoista aikaan ja jo silloin oli porottava helle. Kaunis sää, mutta itse viihdyn kuumalla mieluiten valjon puolella ja tekemättä mitään. Olimme molemmat sitä mieltä, että treenit ajaisimme melko rauhallisesti, varsinkin poljettavissa kohdissa säästellen.

Kisapätkiä oli neljä erilaista. Kolme niistä lähti Messilän mäen huipulta ja yhdelle ajettiin huipulta lähtevä siirtymä 3-4 kilometrin päähän Tiirismaalle. Ajoimme aluksi Messilän pätkät pariin kertaan pysähdellen silloin tällöin ajolinjoja pähkäilemään. Edellisenä viikonloppuna olimme Matti Lehikoisen vetämällä kurssilla käyneet yhden kisapätkän linjoja läpi. Silloin tuli paljon järkeviä huomioita, mutta eipä sitä itse pähkäillessä yhtä varmasti osaa päättää, minkälainen lähestyminen johonkin paikkaan paras olisi. Kävellessä on hankala tajuta, minkälaisella nopeudella paikkaan ajaessa tulee. Seisoskellessa järkevältä tuntuva linja saattaakin ajaessa olla aivan onneton. Käytännössä homma tuntuu toimivan parhaiten niin, että ajaa pätkän läpi ja jos joku kohta menee huonosti, pistää sen muistiin ja ajaa hitaammin, tarkemmin tai eri linjaa seuraavalla kerralla.

Kävimme ensin erikoiskokeet kaksi ja kolme läpi. Kakkonen olikin edellisviikonlopulta suurinpiirtein tuttu. Suurimman ongelman aiheutti matkalla oleva pieni ylämäki, johon syöksytään röykkyisen metsän läpi. Röykkyisen kohdan aikana ei juuri tule poljettua ja heti sen jälkeen 90 asteen mutka kääntyy ylämäkeen. Tiputin ketjut ja veivasin mäessä tyhjää, kun Ville ajoi perääni. Hyvä enne kisaa ajatellen. Samassa kohtaa olin jo edellisviikonloppuna tehnyt saman homman.

Kolmospätkällä taisin käydä treeneissä nenälläni. Jos muistan oikein, ensimmäisellä laskulla merkkasin mutkan takaa hieman yllättäen tulevan kannon, jonka ajoin sisäkautta. Seuraavalla laskulla tulin vähän turhan kovaa, joten yritin hypätä kannon yli, mutta takapyörä taisi pukata pyörän ympäri. Näin siinä ehkä kävi.

Ennen nelosen ensimmäistä treeniä törmäsimme muutamaan tuttuun ja ajoimme pätkän neljän kuskin letkassa. Kolme meistä kaatui Akin kivikon loppuosan kinkkisiin mutkiin. Toinen yritys meni hieman paremmin ja jäimme laskun jälkeen katsomaan, miten muut kivikon ajoivat. Kova rytinä kivikossa kävi, kun lähemmäs puolet noin kymmenestä ohiajaneesta kuskista kaatui enemmän ja vähemmän näyttävillä tyyleillä.

Ruokaa odotellessa ehtii aistia leirintäalueen tunnelmaa

Kun Messilän pätkät olivat ajettu pariin kertaan, menimme leirintäalueelle lounaalle. Uima-asuiset ihmiset nauttivat terassilla kesästä ja karaoke oli kuumimmillaan. Ville ei taida olla musiikkimiehiä, joten haimme ruokarauhan talon toiselta puolelta, minne karaoke ei kuulunut. Hampurilaisaterioita odotellessa meinasimme itsekin muumioitua osaksi leirintäaluetta.

Tiirismaan säästimme loppupäivälle. Ideana oli, että uusi rata muuttuisi ajettaessa aika paljon, joten ehkä se olisi myöhemmin iltapäivällä enemmän siinä kunnossa, mitä se olisi kisassakin. Siirtymä alkoi hissiaseman yläpäästä rennosti alamäkeen laskemalla. Kolme tai neljä kilometriä siirtymää ei kuulosta pahalta. Aamusta alkanut helle ja hakepohjaisella tiellä ylämäkeen kääntynyt siirtymä oli kuitenkin aika ajoin hieman tuskaisaa. Tiirismaan pätkä oli omasta mielestäni kisapätkistä ehkä hauskin. Aika paljon siinä oli poljettavaa, mutta myös hauskaa offcamber-kurvailua. Sopiva sekoitus fyysisyyttä, teknisyyttä ja vauhtia.

Tiirismaan siirtymä

Treenipäivästä jäi kokonaisuudessaa fiilis, että enemmänkin olisi voinut treenata, mutta voimia piti säästellä, eikä muutaman mahdollisesti säästetyn sekunnin takia jaksaisi stressata.

Kisapäivänä hissit aukesivat yhdeksältä ja ajajakokous oli 10.15. Kärki lähtisi radalle 11:ltä. Olimme yhdeksän jälkeen paikalla ja näimme Akin parkkipaikalla, jonka viereen pysäköimme auton. Aki ei ollut treenipäivänä paikalla, joten hän oli käynyt ajamassa Tiirismaan pätkän heti sunnuntaina aamulla. Siellä oli kuulemma käärme tarttunut kenkään! Kohta Karikin ajoi paikalle Tiirismaan reissulta, ja Tres Duros oli pitkästä aikaa kasassa.

Tres Duros Riding Society - Kuva: Matti Piippo

Kerkesimme pari laiskaa lämmittelylaskua ajaa ennen ajajakokousta. Kokouksen jälkeenkin olisi ollut aikaa muutamaan treenilaskuun, mutta siirtymä Tiirismaalle saisi toimia alkuverryttelynä. Päivä olisi muutenkin pitkä ja Tiirismaan pätkä alkoi poljettavalla osuudella, joten kyllä siinä kerkeisi virittyä tunnelmaan.

Puolitehoinen treenaaminen kostautui hieman ensimmäiselle kisakierroksella. Tiirismaalla ajoin yhden kohdan epätarkasti ja ajauduin polulta ohi pieneen vastamäkeen, jonka jouduin könyämään jalat maassa ylös. Maalissa odotin minusta seuraavalla kisanumerolla ajavan Karin saapumista ja yritin arvioida aikaeroa. Kai siinä muutama sekunti oli takkiin tullut. Kakkospätkällä tiputin taas tutussa kohtaa ketjut ja juoksin mäen vanhana cyclocross-miehenä ylös ja sain alamäkeen polkaistua ketjut paikoilleen. Maalissa taas arviointi, Kari tuli perässä aika pian.

Maximun attack - Kuva: Kosti Koistinen

Kolmospätkällä en tajunnut nostaa satulaa ylös tasaisella poljettavalla osuudella. Tasaisen kohdan jälkeisen osuuden ajoin liian isolla vaihteella, ehkä saanut parissa hitaammassa kohdassa poljettua tehokkaasti. Nelospätkällä taisin Akin kivikon lopussa käyttää jalat maassa, mutta siihen ei luultavasti sekuntia enempää aikaa mennyt.

Ensimmäinen kierros meni selkeästi vielä harjoittelukierroksena, kisavauhdilla tuli yllätyksiä, jotka sain korjattua seuraaville kierroksille. Kakkospätkän ketjunpudotuskohtakin meni hyvin, kun säädin etuvaihtajaa hieman ulospäin ja pyrin polkemaan ainakin muutaman polkaisun rynkytyskohdassa, jottei ketju pääsisi kokonaan tippumaan.

Kuva: Tomi Ojavuo

Kisapäivä oli aika rankka. Kisa kesti lähdöstä maaliin noin viisi tuntia. Koko rata oli yhteensä noin 40 kilometriä pitkä. Pyrin koko ajan juomaan hieman enemmän, kuin mitä janon tunne käski tekemään. Kisapäivänä meni iso Vichy-pullo, 2l juomareppu, pari Gainomaxia ja pari pientä pulloa urheilujuomaa. Krampit pysyivät loitolla ja reisissäkin rupesi kunnolla painamaan vasta viimeisellä siirtymällä takaisin Tiirismaalta. Rautareisi-Kari kärsi kisan loppupuolella hieman krampeista ja Villelläkin oli kuumuuden kanssa ongelmaa, ehkä jopa lievä auringonpistos, kun ambulanssitapauksen (huhun mukaan virolaisen kisaajan isä oli testannut poikansa pyörää ja kaatunut) takia alkukisassa tuli viive ja loppupää joutui odottelemaan hissiasemalla auringonpaahteessa Tiirismaan siirtymälle pääsyä.

Viime vuonna ajoin endurosarjan ensimmäistä kertaa. Silloin oli hauska pyrkiä nousujohteiseen kisaamiseen, eli että sijoitus olisi aina parempi kuin lähtönumero. Viimeistä, Tahkon kisaa lukuunottamatta se onnistuikin. Tänä vuonna olin ajatellut, että olisi kiva ajaa top 30 joukossa. Lähtönumeroni oli 54 ja sijoitus 46. Sijoitus on ihan ok, mutta harmittamaan jäi, että viime vuonna Messilän kisassa kärkeen oli vähemmän eroa, kuin tänä vuonna! Se oli kuitenki toinen hissienskakisani ja ajoin silloin aivan uudella eli tavallaan vieraalla pyörällä. Ja pikkukypärässä ilman suojia. Tuloksissa on myös hauska seurata tuttuja kuskeja, jotka ovat suunnilleen samantasoisia kuin itse. Tällä kertaa suurin osa heistä oli minua nopeampia.

Viime vuonna mentiin kovempaa? - Kuva: Kosti Koistinen

Yleisen sarjan voitti ehkä odotetusti Matti Lehikoinen, vaikka Calpiksen kisassa Aki Färm sekoittikin hieman pakkaa. Tulokset

Kuohujuomaa ja kunniaa

Oli tulos mitä tahansa, kisaa oli kuitenkin kiva ajaa. Meta tuntuu toimivan enskapyöränä periaatteessa hyvin. Jousitus ei syö tehoja liikaa kiihdytyksissä, eikä sillä ajaminen kivikkoihin tunnu mitenkään pelottavaltakaan. Keula on ehkä hieman heppoisen tuntuinen. Viime vuonna Ounasvaaran kisassa vaimennuspuoli kosahti ja keulan vääntymisenkin tuntee kovaa kivikoihin ajaessa.

Kisan saldona oli hieman vääntynyt eturatas ja haljennut bashring, keula laski vaimennuspuolelta öljyt pihalle ja taka-akseli löytyi toistuvasti ajaessa. Takavaihtajakin natisee, eikä vaihda kovinkaan täsmällisesti. Jarruissa on myös jotain hämminkiä, takajarru kun mielestäni painui, sopivasti Akin kivikossa, kerran pohjaan, mutta pumppauksen jälkeen toimi kyllä normaalisti. Pyörä on edelleen, neljä päivää kisan jälkeen nurkassa koskematta ja kuraisena, mutta jonkinlaista operaatioita sille olisi tarve suorittaa..

Enskahommat voiki nyt pariksi viikoksi unohtaa. Seuraavat kisat Jyväskylän Laajavuoressa 14.-15.6.

Calpis Warm Up

Sunnuntaina ajettiin hissiendurokauden avauskisa Kalpalinnassa. Ennen varsinaista Trek Enduro Series -cuppia ajettu kisa on nimetty warm up -kisaksi. Erikoiskokeet olivat melko lyhyempiä, reilun minuutin mittaisia, ja kisan kokonaisaika jäi noin puoleen siitä, mitä cupin kisojen kokonaisajat ovat. Cupin kisoita poiketen Calpiksen kisassa ei ollut erillistä harjoituspäivää, vaan hissit aukesivat kisapäivänä 9.30 ja harjoitusaikaa oli ajajakokoukseen asti, jonka jälkeen kärki starttasi reitille 14.00.

EK1:n startti

Viimevuotisen kisan kolmea pätkää oli kaikkia linjattu uusiksi ja yksi pätkä oli kokonaan uusi. Muutoksilla pätkille oli saatu hieman lisää pituutta ja poljettavaa, sekä toki myös vaihtelua. Pätkät olivat maastopyöräilyä harrastavalle helposti ajettavissa. Tiukat mutkat, offcamber-osuudet ja löysä maapohja tekivät pätkistä kuitenkin kisa-ajoon haastavia.

Yleinen sarja ajoi yhteensä 10 erikoiskoetta. Ensimmäiselle EK:lle noustiin Superin hissillä. Toinen EK lähti saman mäen päältä, mutta siirtymä suoritettiin lihasvoimin. Kolmannelle, kokonaan uudelle pätkälle köröteltiin Hugon hissillä ja samalle mäelle pyörä tunkattiin metsän läpi jyrkkää rinnettä ylös neljännelle EK:lle. Pohjehappo taattu. Kierros ajettiin kaksi ja puoli kertaa.

Väkeä oli saapunut paikalle lähes 150 kuskin verran, joista yleisen sarjan kovinta vauhtia piti dh:n puolelta tuttu Aki Färm. Viime vuoden cupin voittanut Matti Lehikoinen ajoi parilla sekunnin kymmenyksellä hitaammin kakkoseksi ja kolmanneksi ajoiJuuso Pihlaja. Täydelliset tulokset löytyvät MTB Enduron sivuilta, click!

Tiimin kisakoneet

Tres Duros lähti Calpiksen kisaan kahden kuskin voimin. Kaappasin Villen kyytiin Tuusulasta ja ajoimme Turenkiin uhkuen enduron henkeä ja näyttämisen halua. Ensimmäiset luulot rapisivat, kun kilpailunumeroita jonottaessa tuli kylmä. Parkkipaikalle paistoi aurinko, joten ajokamppeita vaihtaessa olo oli hieman kesäisempi. Ajoimme Hugon puolen pätkät ensin.

Kolmos-EK alkoi parilla tasaisella mutkalla, joiden jälkeen tuli useampi mutka jyrkähkössä rinteessä. Alkupäivästä rinteessä ei ollut ollenkaan uria, joita sinne kuitenkin kisaan mennessä oli jo muotoutunut. Rinnekurvittelu oli hauskaa, joskin hidasta ja epävarmaa. Itselleni suurinta ongelmaa tuotti jalkojen pitäminen polkimilla. Tunnen, että pystyn ajamaan mutkat nopeammin kun haen tukea ja tasapainoa jalka irti polkimelta. Usein en kuitenkaan saa laitettua kenkää takaisin kiinni polkimeen ajoissa, joten tässäkin rinnepujottelussa ajoin monta mutkaa jalat irti polkimista, enkä pystynyt kunnolla polkemaan lisää vauhtia mutkien välissä. 

Kisalasku EK3:lla. Oikea klossi irti polkimesta. Kuva: Kosti Koistinen

Nelospätkän alku oli yhdistetty bikeparkin reiteistä. Alkulaskun jälkeen reitti sukelsi metsään, missä oli muutama hyvin kaarrettu mutka, joiden jälkeen oli vähän tasaisempi ja röykkyisempi kohta. En saanut juurakoihin tarpeeksi vauhtia, joten pyörä tuntui pysähtyvän hitaassa röykytyksessä melkein kokonaan. Yritin avata sisäänvaimennuksia hiukan ja ajoimme pätkän heti uudestaan, mutta eipä röykyt mihinkään kadonneet. Jumpata piti edelleen.

Tässä vaiheessa alkoi jo tulla mieleen, olisiko Meta 29 ollut parempi menopeli kisareiteille. Tuskinpa se tuloksia olisi juurikaan muuttanut, mutta reitit olivat yllättävät hitaita ja teknisiä ja poljettavaakin oli paljon enemmän, kuin mitä olin odottanut. Mielikuvani ennen kisaa oli se, että startista pääsisi muutamalla polkaisulla täyteen vauhtiin ja radat ajaisi hyvällä flow'lla läpi hirmuista vauhtia. Ei. Piti polkea, jumpata ja pujotella. Tätä se enduro sitten on.

Superin puolella, EK1:n ensimmäisellä treenilaskulla vetäsin jyrkässä mutkassa nenälleni. Sen jälkeen ajoin löysää maata sisältäneen mutkat ehkä hieman liiankin varovaisesti. Toisaalta enpä kaatuillut sen enempää. Enduron henki (Spirit of Enduro) ja menestystoiveet alkoivat olla haihtuneet.

EK2:n tutustumisella meinasin kisareitin sijaan lähteä ajamaan vesiuraa pitkin. Pätkä mutkitteli Superin hissin vierestä irtosoraiseen mäkeen. Soramäki laski huoltotien kautta metsään, missä sai polkea tasaisemmalla osuudella loiviin mutkiin melkeinpä niin paljon, kuin jaloista lähti. Ennen hiekkatiellä olevaa loppusprittiniä oli muutama vauhdin tiputtava tiukempi mutka. Hauska pätkä, niin kuin kaikki muutkin.

Ville EK1:n startilla

Ajoimme kisareitin uudestaan läpi ennen kisaa. Törmäsimme Akiin ja meille kaikille kolmelle sattui lähtönumerot melko lähelle toisiamme, joten kisan siirtymät ajelimme yhtä matkaa. Kisaan lähtiessä oli mieli aika nöyränä. Syksyn Calpis-reissujen, Teneriffan ja Malagan matkojen sekä muutenkin talven maastoajojen jälkeen olo oli ollut sellainen, että oma ajo olisi kehittynyt viime vuodesta aika reilusti. Kisapätkiä treenatessa olo oli kuitenkin epävarma ja terävyys puuttui kokonaan. Ajaminen oli kivaa, mutta varsinainen kisafiilis puuttui. Kisalaskut menivät ihan ok, mitä nyt polkimien kanssa rävelsin vähän liiankin kanssa. Sijoitus oli yleisessä sarjassa 41. ajalla 13:20.87. Kärki ajoi hieman päälle 11 minuuttia.

EK4/8. Kuva: Antti Kuitto

Omasta ajosta jäi mieleen aika monta parannettavaa asiaa. Suurimpana ikuinen kaarreajo, varsinkin tiukoissa mutkissa ja toisena polkemistehokkuus, räjähtävyyttä ja kuntoa kun ei tunnu olevan. Moneen helppoon, mutta vähä pusikoiden piilossa olevaan mutkaan olisin myös voinut uskaltaa ajaa paljon kovempaa, jolloin uudestaan vauhtiin pääseminen ei vaatisi niin paljoa voimaa.

Kisat laittoivat myös miettimään oman harrastukseni suuntaa. Ajatuksellisesti iso osa pyöräilyharrastuksestani pyörii endurokisojen ympärillä, mutta toisaalta kisat ovat aika pieni osa kokonaisuutta. Endurokisojen kautta olen tutustunut hissiavusteiseen pyöräilyyn ja bikeparkeissa ajaminen on todella hauskaa ihan ilman endurokisoihin tähtävää harjoitteluakin. Samaten maastopyörällä rällääminen lähimetsissä on hauskaa, eikä siinä tarvi treenaamista ajatella ollenkaan. Kisoissa olisi kuitenkin kiva ajaa ns. kuumassa ryhmässä eli 30 parhaan joukossa. Tällä vauhdilla se ei ainakaan alkukaudesta onnistu. Ehkä cup-pisteet loppukaudesta kuitenkin kerääntyvät, kunhan jaksaa sinnikkäästi kisoissa käydä.

Pikkukosken kisojen jälkeen en varmaan blogissa maininnutkaan, mutta silloin alaselkä meni aika hyvin jumiin kisan jälkeen. Liekö ryskytys, viileä ilma, vai molempien yhdistelmä, mutta Calpiksen kisassa alaselkä alkoi myös ilmoitella itsestään treenien loppupuolella. Jumissa se on taas nämä pari päivää nyt ollutkin, tosin nyt alkaa olemaan jo hieman parempaan suuntaan. Epäergoniminen istumatyö ei tietenkään hyvää tee, muttei yrittäjällä ole varaa olla poiskaan. Muutenkin loppuviikon työmatkan takia tulee viikon tauko pyöräilyyn, mutta ensi viikolle olisi kaavailtu pientä hyppytreeniä. Stay tuned.