Calpis Warm Up

Sunnuntaina ajettiin hissiendurokauden avauskisa Kalpalinnassa. Ennen varsinaista Trek Enduro Series -cuppia ajettu kisa on nimetty warm up -kisaksi. Erikoiskokeet olivat melko lyhyempiä, reilun minuutin mittaisia, ja kisan kokonaisaika jäi noin puoleen siitä, mitä cupin kisojen kokonaisajat ovat. Cupin kisoita poiketen Calpiksen kisassa ei ollut erillistä harjoituspäivää, vaan hissit aukesivat kisapäivänä 9.30 ja harjoitusaikaa oli ajajakokoukseen asti, jonka jälkeen kärki starttasi reitille 14.00.

EK1:n startti

Viimevuotisen kisan kolmea pätkää oli kaikkia linjattu uusiksi ja yksi pätkä oli kokonaan uusi. Muutoksilla pätkille oli saatu hieman lisää pituutta ja poljettavaa, sekä toki myös vaihtelua. Pätkät olivat maastopyöräilyä harrastavalle helposti ajettavissa. Tiukat mutkat, offcamber-osuudet ja löysä maapohja tekivät pätkistä kuitenkin kisa-ajoon haastavia.

Yleinen sarja ajoi yhteensä 10 erikoiskoetta. Ensimmäiselle EK:lle noustiin Superin hissillä. Toinen EK lähti saman mäen päältä, mutta siirtymä suoritettiin lihasvoimin. Kolmannelle, kokonaan uudelle pätkälle köröteltiin Hugon hissillä ja samalle mäelle pyörä tunkattiin metsän läpi jyrkkää rinnettä ylös neljännelle EK:lle. Pohjehappo taattu. Kierros ajettiin kaksi ja puoli kertaa.

Väkeä oli saapunut paikalle lähes 150 kuskin verran, joista yleisen sarjan kovinta vauhtia piti dh:n puolelta tuttu Aki Färm. Viime vuoden cupin voittanut Matti Lehikoinen ajoi parilla sekunnin kymmenyksellä hitaammin kakkoseksi ja kolmanneksi ajoiJuuso Pihlaja. Täydelliset tulokset löytyvät MTB Enduron sivuilta, click!

Tiimin kisakoneet

Tres Duros lähti Calpiksen kisaan kahden kuskin voimin. Kaappasin Villen kyytiin Tuusulasta ja ajoimme Turenkiin uhkuen enduron henkeä ja näyttämisen halua. Ensimmäiset luulot rapisivat, kun kilpailunumeroita jonottaessa tuli kylmä. Parkkipaikalle paistoi aurinko, joten ajokamppeita vaihtaessa olo oli hieman kesäisempi. Ajoimme Hugon puolen pätkät ensin.

Kolmos-EK alkoi parilla tasaisella mutkalla, joiden jälkeen tuli useampi mutka jyrkähkössä rinteessä. Alkupäivästä rinteessä ei ollut ollenkaan uria, joita sinne kuitenkin kisaan mennessä oli jo muotoutunut. Rinnekurvittelu oli hauskaa, joskin hidasta ja epävarmaa. Itselleni suurinta ongelmaa tuotti jalkojen pitäminen polkimilla. Tunnen, että pystyn ajamaan mutkat nopeammin kun haen tukea ja tasapainoa jalka irti polkimelta. Usein en kuitenkaan saa laitettua kenkää takaisin kiinni polkimeen ajoissa, joten tässäkin rinnepujottelussa ajoin monta mutkaa jalat irti polkimista, enkä pystynyt kunnolla polkemaan lisää vauhtia mutkien välissä. 

Kisalasku EK3:lla. Oikea klossi irti polkimesta. Kuva: Kosti Koistinen

Nelospätkän alku oli yhdistetty bikeparkin reiteistä. Alkulaskun jälkeen reitti sukelsi metsään, missä oli muutama hyvin kaarrettu mutka, joiden jälkeen oli vähän tasaisempi ja röykkyisempi kohta. En saanut juurakoihin tarpeeksi vauhtia, joten pyörä tuntui pysähtyvän hitaassa röykytyksessä melkein kokonaan. Yritin avata sisäänvaimennuksia hiukan ja ajoimme pätkän heti uudestaan, mutta eipä röykyt mihinkään kadonneet. Jumpata piti edelleen.

Tässä vaiheessa alkoi jo tulla mieleen, olisiko Meta 29 ollut parempi menopeli kisareiteille. Tuskinpa se tuloksia olisi juurikaan muuttanut, mutta reitit olivat yllättävät hitaita ja teknisiä ja poljettavaakin oli paljon enemmän, kuin mitä olin odottanut. Mielikuvani ennen kisaa oli se, että startista pääsisi muutamalla polkaisulla täyteen vauhtiin ja radat ajaisi hyvällä flow'lla läpi hirmuista vauhtia. Ei. Piti polkea, jumpata ja pujotella. Tätä se enduro sitten on.

Superin puolella, EK1:n ensimmäisellä treenilaskulla vetäsin jyrkässä mutkassa nenälleni. Sen jälkeen ajoin löysää maata sisältäneen mutkat ehkä hieman liiankin varovaisesti. Toisaalta enpä kaatuillut sen enempää. Enduron henki (Spirit of Enduro) ja menestystoiveet alkoivat olla haihtuneet.

EK2:n tutustumisella meinasin kisareitin sijaan lähteä ajamaan vesiuraa pitkin. Pätkä mutkitteli Superin hissin vierestä irtosoraiseen mäkeen. Soramäki laski huoltotien kautta metsään, missä sai polkea tasaisemmalla osuudella loiviin mutkiin melkeinpä niin paljon, kuin jaloista lähti. Ennen hiekkatiellä olevaa loppusprittiniä oli muutama vauhdin tiputtava tiukempi mutka. Hauska pätkä, niin kuin kaikki muutkin.

Ville EK1:n startilla

Ajoimme kisareitin uudestaan läpi ennen kisaa. Törmäsimme Akiin ja meille kaikille kolmelle sattui lähtönumerot melko lähelle toisiamme, joten kisan siirtymät ajelimme yhtä matkaa. Kisaan lähtiessä oli mieli aika nöyränä. Syksyn Calpis-reissujen, Teneriffan ja Malagan matkojen sekä muutenkin talven maastoajojen jälkeen olo oli ollut sellainen, että oma ajo olisi kehittynyt viime vuodesta aika reilusti. Kisapätkiä treenatessa olo oli kuitenkin epävarma ja terävyys puuttui kokonaan. Ajaminen oli kivaa, mutta varsinainen kisafiilis puuttui. Kisalaskut menivät ihan ok, mitä nyt polkimien kanssa rävelsin vähän liiankin kanssa. Sijoitus oli yleisessä sarjassa 41. ajalla 13:20.87. Kärki ajoi hieman päälle 11 minuuttia.

EK4/8. Kuva: Antti Kuitto

Omasta ajosta jäi mieleen aika monta parannettavaa asiaa. Suurimpana ikuinen kaarreajo, varsinkin tiukoissa mutkissa ja toisena polkemistehokkuus, räjähtävyyttä ja kuntoa kun ei tunnu olevan. Moneen helppoon, mutta vähä pusikoiden piilossa olevaan mutkaan olisin myös voinut uskaltaa ajaa paljon kovempaa, jolloin uudestaan vauhtiin pääseminen ei vaatisi niin paljoa voimaa.

Kisat laittoivat myös miettimään oman harrastukseni suuntaa. Ajatuksellisesti iso osa pyöräilyharrastuksestani pyörii endurokisojen ympärillä, mutta toisaalta kisat ovat aika pieni osa kokonaisuutta. Endurokisojen kautta olen tutustunut hissiavusteiseen pyöräilyyn ja bikeparkeissa ajaminen on todella hauskaa ihan ilman endurokisoihin tähtävää harjoitteluakin. Samaten maastopyörällä rällääminen lähimetsissä on hauskaa, eikä siinä tarvi treenaamista ajatella ollenkaan. Kisoissa olisi kuitenkin kiva ajaa ns. kuumassa ryhmässä eli 30 parhaan joukossa. Tällä vauhdilla se ei ainakaan alkukaudesta onnistu. Ehkä cup-pisteet loppukaudesta kuitenkin kerääntyvät, kunhan jaksaa sinnikkäästi kisoissa käydä.

Pikkukosken kisojen jälkeen en varmaan blogissa maininnutkaan, mutta silloin alaselkä meni aika hyvin jumiin kisan jälkeen. Liekö ryskytys, viileä ilma, vai molempien yhdistelmä, mutta Calpiksen kisassa alaselkä alkoi myös ilmoitella itsestään treenien loppupuolella. Jumissa se on taas nämä pari päivää nyt ollutkin, tosin nyt alkaa olemaan jo hieman parempaan suuntaan. Epäergoniminen istumatyö ei tietenkään hyvää tee, muttei yrittäjällä ole varaa olla poiskaan. Muutenkin loppuviikon työmatkan takia tulee viikon tauko pyöräilyyn, mutta ensi viikolle olisi kaavailtu pientä hyppytreeniä. Stay tuned.