Viisi viikkoa alkaa olla vierähtänyt käden loukkaamisesta. Pidin kipsiä kolmen viikon verran, jonka jälkeen olin vielä viikon sairaslomalla. Kipsissä ollessaan käsi ei tuntunut kovin kipeältä ja ajattelinkin, että se olisi täydessä kunnossa heti kun kipsi poistettaisiin. Yllätys olikin suuri, kun kipsin poistettuani käsi oli edelleen turvoksissa ja pikkusormen liikeradat todella vajaat. Rannekin, joka ei kolarissa edes loukkaantunut, oli kipsissä paikallaan ollessaan jäykistynyt ja kipeytyi liikkeestä. Blah.
Kävin heti ensimmäisenä päivänä kuitenkin kevyesti pyöräilemässä ja kättä suuremmaksi ongelmaksi osoittautui jalka, jonka olin myöskin kolauttanut kaatuessani. Se oli ja on itseasiassa vaivannut koko ajan, kun koirien takia en ole voinut liikkumista ihan älyttömästi rajoittaakaan. Istualtaan ajamista kroppa kuitenkin kesti ihan hyvin ja kävin jopa ajamassa kesän ensimmäiset maantielenkkini!
Vakuutusyhtiö auttoi kypärän kanssa
Sairaslomalla kerkesin käydä yksikätisenä Kivikossa puuhastelemassa hyppyrihommissa. Olin jo ajat sitten bongannut erään kohdan, johon olisin hyppyrin halunnut rakentaa. Kahden kaatuneen puunrungon väliin olisi saanut noin neljämetrisen gäpin, mutta kohta oli aika loiva. Rakensin bermiä ja oioin polkua pienemmällä hyppyrillä. Millään en mutkaa edeltävää vauhtia kuitenkaan saanut jatkettua hyppyrille asti, joten lopulta päätin tuoda alastulon lähemmäs.
Alkuperäinen alastulo
Gäppi.. jota ei koskaan hypätty
Videolla on pilkottuna, alunperin Instagramiin tarkoitettuna, vähän sekavasti mutkan ja hyppyrien eri vaiheita. Lopussa "iso" hyppyri lähennetyllä alastulolla. Ensimmäisen hyppyrin nokan loivensin lopulta, että siinä sai pidettyä vauhdin paremmin yllä.
Useammankin kymiläisen kanssa on ollut puhetta, että lähtisin Uuperin bikeparkin joskus testaamaan. Samaten minulla on ollut haluna ajaa alamäkikisa joskus. Kymi Anti-Flow järjesti viime lauantaina kisan Uuperissa, joten siinä saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Tapahtumahan ei ollut virallinen SPU:n alainen kisa ja kilpailuformaattikin oli hieman virallisesta poikkeava. Aamulla oli kolme tuntia aikaa tutustua rataan ja iltapäivällä ajettiin kaksi kisalaskua, joista parempi huomioitiin.
Vaikka syntyjäni olen haminalainen, en Uuperissa ollut ikinä aiemmin käynyt. Onneksi Kotkan paikkeilla huomasin tutun auton dh-pyörä kyydissään, jota seuraamalla löysin perille. Pyörä kasaan ja kisakansliaan ilmoittautumaan. Nöösi otettiin mukavasti vastaan ja ihmeekseni sain vapauden valita oman kisanumeroni. Eipä siinä mitään tullut mieleen, joten toimitsijat päättivät tatuoidulle kaverille antaa numeron 666.
Nomen est omen...
Kisarata oli mukavan tuntuinen. Ensimmäiset mutkat pehmeässä hiekassa tuntuivat alkuun hieman kontrollittomilta, mutta muutaman laskun jälkeen uskalsin ajaa jo kovempaa ja jyrkempiin mutkiin löytyi pitävämmät linjat sisämutkista. Mutkien jälkeen tiputettiin ensimmäiseen kivikkoon. Kivikon jälkeen yksi löysempi hiekkamutka, toinen kivikko ja hieman jyrkempi loppulasku viistorinteessä. Reilu 40 sekuntia ylhäältä alas. Uuperissa on etelä-Suomen ärhäkin ankkurihissi ja hissilinjan alku on melko jyrkkä, joten myös ylös pääsi nopeasti.
Muutaman laskun jälkeen pidin juomatauon ja lisäsin painetta takarenkaaseen. Takarenkaana oli Specialized Butcher SX 2.3", joka iski kivikoissa vanteelle, vaikka siinä oli n. 2,2 bar painetta. DH-kylkistä High Roller 2:sta en ollut saanut endurokisan jälkeen enää nousemaan vanteelle, enkä sisurin kanssa halunnut lähteä liikenteeseen. No, 2,5 bar Butcheriin ja enää ei paukkunut niin pahasti. Ehkä viidennellä laskullani oikaisin ensimmäisen kividropin liikaa vasemmalle ja rysäytin etuhaarukan ja ehkä polkimenkin kiveen.
Rynks.
Naama edellä maahan. Kypärän leukaosa poikki, kämmen ja jalkapöytä hieman kipeänä, niska jumissa tärähdyksestä. Hetken keräilin itseäni ja totesin, ettei päässä heittänyt pahemmin. Käsi tuntui arvelluttavalta, joten menin huilaamaan. Järjestäjän puolesta tarjottiin lainakypärää, mutta lopulta päätin jättää leikin sikseen. Harmitti ja harmittaa vieläkin, että ensimmäisen dh-kisan saldoksi jäi dns, mutta ensi kerralla sitten paremmin.
Kypäräkauppaan..
Kämmen tuntui melko kipeältä, mutta ajattelin silti jäädä seuraamaan kisoja. Toinenkin kuski kaatui treeneissä loukaten kätensä, joten lopulta päätin lähteä samaa matkaa Kotkaan päivystykseen näyttämään omiakin kolhujani. Epäilin, ettei niille mitään kuitenkaan tehtäisi, kun mikään ei selvästikään poikki ollut.
Pääsin odottelematta vahvasti suomea murtaen puhuvalle lääkärille. Lääkäri paineli kipeät kohtani läpi ja passitti röntgeniin. Kuvissa näkyi ilmeisesti vanha murtuma kämmenluussa, jota ei koskaan ollut hoidettu. Lääkäri paineli kättäni lisää ja kun valitin kovaa kipua, löysi hän lopulta himmeän, mahdollisen hiusmurtuman röntgenkuvastakin. 3-6 viikkoa kipsissä oli tuomio. Oloni oli kuin piilokamerassa. Omasta mielestäni käteni oli ihan ok, ja epäselviä puhuva puoskari päätti kiusata minua paketoimalla käteni! Paranisi kuulemma paremmin, oli kyse sitten hiusmurtumasta tai vain kolahduksesta. Viikon päästä kontrollikäynti omalla terveysasemalla, jolloin tilanne selviää tarkemmin.
Semmoinen dh-retki tälle kesälle. Tapahtuma ja ilmapiiri oli mukava. Kiitokset järjestäjille, vaikka oma rallini loppuikin ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Mielellään lisää vastaavia matalan kynnyksen alamäkikisoja. Nyt sitten jännitetään, mikä tuomio loppuviikolla annetaan ja jääkö Sappeen kisat ja muut loppukesän riennot ajamatta.
Ps. Ettei kenellekään jää epäselväksi, lääkäri oli kyllä ihan ammattitaitoisen oloinen ja mukavakin. Kielimuuri oli pieni ongelma ja itse en olisi kättäni pakettiin halunnut.
Viime viikonloppuna oli Trek Enduro Seriesin kolmas osakilpailu Rovaniemen Ounasvaaralla. Sen innoittamana Tres Durosin oli tarkoitus lähteä valloittamaan Lappia. Perjantaina Levin bikepark ja viikonloppuna Ounasvaaran kisa. Lopulta pääsimme vajaamiehityksellä matkaan. Tämä on tarina siitä.
Rengas otti muutaman ötökän vastaan matkalla
Levi
Kellon ympäri pyörähtäneen matkan jälkeen yövyimme Kittilässä. Siitä oli lyhyt matka Leville. Itselleni visiitti oli ensimmäinen Levillä. Ville oli käynyt aiemminkin, mutta silloin vähän pienemmällä ajokokemuksella. Levillä on korkeuseroa yli 300 metriä, bikeparkin reitit eivät tosin aivan huipulta lähde. Pääreittejä on kolme, siniseksi merkitty Blue Groove, punainen Santa's Cabin ja musta World Cup Black. Mustalta reitiltä lähtee punaiseksi merkitty World Cup Red -reitti, joka yhdistyy Santa's Cabiniin. Sinisellä reitillä on yksi punainen oikoreitti, mutta ainakin viime viikolla se oli suljettuna.
Reittikartta
Näkymä Levin huipulta
Ajoimme ensin sinistä pätkää pari kertaa. Sileää ja loivahkoa bikepark-pätkää. Pieniä wallrideja ja bermejä. Alkuun tosi mukava pätkä. Pätkällä oli pituutta sen verran, että kylmiltään liikkeelle lähtiessä reidet kerkesivät hieman väsyä ja pienen armpumpinkin saimme. Reitti on selkeästi suunniteltu leppoisaan ajeluun. Hyppyjä tai droppeja ei varsinaisesti ole (vauhdilla saa muutaman hypyn ja dropin aikaiseksi) ja osa loivista wallrideistä on selkeästi rakennettu vain sen takia, että niille voi nousta. Vauhtia niistä ei oikein saa. Loppupätkällä on yksi laudasta rakennettu pumpattava kohta, joka varmasti on jännittävä hissukseen ajellessa. Meistä se taas tuntui siltä, että rauhassakin pumppaillessa vauhti kiihtyi niin, että viimeiset töntäreet pudottivat tasaiselle ja toisaalta töyssyt olivat niin isoja, ettei niitä tuplaamaan olisi uskaltanut ruveta. Kaikki pätkät yhdistyvät lopussa, jonka jälkeen on vielä slopstyle- tai northshore-tyylinen laurarakennelma ja muutama dirt-tyylinen hyppyri.
Yksi sinisen pätkän alun wallrideistä
Seuraavaksi ajoimme punaista pätkää. Siinähän sitä olisi riittäny yhdeksi päiväksi ajamista. Alussa muutama alle 90 astetta kääntyvä bermi, jotka pystyi losottamaan jarrut auki. Droppihyppyriin piti hieman hidastaa. Sitten vauhdikasta losotusta, muutama loivemmin kallistettu bermi, joissa oli mahdollista sivuttaispitokin menettää... Laituridroppeja, tiukempaa bermiä, muutama laituridroppi ja -step up... Hauska freeride-pätkä. Kunnollisia, vauhdin ylläpitäviä hyppyreitä vain olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Reitillä oli muutama muutama pöytähyppyri ja ala-asemalla jo aiemmin mainitut dirt-hyppyrit.
Ajoimme kerran yhdessä sekä punaisen, että mustan Word Cup -reitin. Itse viihdyin myös niillä, Ville ei niinkään. Melko jyrkkää ja vauhdikasta dh-ränniä. Varsinaisia ylläreitä reiteillä ei ollut. Ei isoja droppeja, eikä gäppihyppyreitä. Vain nopeaa suoraviivaista mutkittelua rinteessä. Kummasti tuntui rinne lyhenevän, kun sen ajoi nopeinta reittiä alas. Ville lähti tilaamaan rinnekahviosta limukkaa ja itse ajoin mustan pätkän vielä uudestaan. Alkupätkästä löysin taas sivuttaispidon rajan ja heti siitä selvittyäni lensi lasien sisällä oleva roska silmääni hyppyrissä. Mahtava alku laskulle. Lasit putsattuani loppulasku meni vähän paremmin.
Loppupäivästä kävimme vielä sinisellä pätkällä uudestaan, mutta osa hitaammista kohdista alkoi tuntumaan jo vähän tylsiltä. Punainen tarjosi tarpeeksi mielenkiintoa ja muutamalla kerran pysähdyimme sessioimaan videohommia.
Levi oli mukava paikka. Hauskaa freeride-ajettavaa oli riittävästi yhdelle päivälle. Päivä meni pääasiassa punaista pätkää ajaessa, eikä tylsää päässyt tulemaan. Mustaa pätkää olisin itse voinut ajaa useammankin kerran, mutten aivan varma ole, olisiko jo toisena ajopäivänä ruvennut toivomaan lisää vaihtelua. Mielellään lähtisin joka tapauksessa uudestaankin.
Alla Villen video Leviltä
Trek Enduro Series SM3 Ounasvaara
Lauantaiaamuna ajoimme Kittilästä Rovaniemelle. Freeride-päivän jälkeinen kisastressi. Joku nosti autossa ajatuksen ilmoille, josko olisimme Rovaniemen sijaan suunnanneet Golffin keulan Yllästä kohden. Emmepä suunnanneet. Kisapaikalla tapasimme ruotsalaisen ystävämme, Mankku Mankuttajan ja suuntasimme pätkille.
Olin vaihtanut kisaa varten Spessusta dh-renkaat pois ja tilalla oli edessä High Roller 2 2.4" 3C ja takana Ardent 2.25" L.U.S.T. Levin jälkeen shokki oli aika suuri, kun sileiltä baanoilta siirtyi rimpularenkailla ajamaan märkään turpeeseen ja kivikkoon.
Ajoimme ensin EK1:n, joka oli toinen kisan helpommista pätkistä. Alussa pätkä offcamber-mutkittelua, sitten syöksy poljettavalle metsäosuudelle. Vauhdikas rinnepätkä ja hitaan mutkan kautta turpeen sekaan metsäosuudelle, joka jatkui muutaman tienylityksen kautta EK:n maaliin saakka. Loppupätkällä, radan kuluessa, turpeen seasta paljastui muutama ylläri ja matkalla oli muutama hidas ja kinkkinen mutka, mutta muuten hauska ja perusräppäilyä oleva vauhdikas pätkä.
Treenipäivän seuraava pätkä oli EK3, jonka nimesimme Kyrpä-EK:ksi. Radan aluksi oli itselleni muutama kinkkinen ja hitaaksi menevä mutka. Niiden jälkeen sai hyvän vauhdin päälle ja syöksyttiin kallioille. Tasaista poljettavaa kallioilla, mikä ei ainakaan Spessulle ole sitä ominaisinta ajomaastoa. Kalliot lähtivät viettämään alas päin, jolloin vauhtia rupesi taas saamaan. 90 asteen mutka kivien väliin ja pienelle kalloinousulle töksäytti oman vauhtini täysin. Sopivaa linjaa en löytänyt treeni- enkä kisapäivänä. Heti nousun jälkeen oli offcamber-kallio, jota en myöskään osannu kovin luontevasti laskea. Siitä jatkui rynkyttävä suora kuluneen turpeen ja kivien seassa. Periaatteessa hauska osuus, mutten treenipäivänä saanut sitä kertaakaan puhtaasti ajettua. Pari kertaa taisin kaatua ja kolmannella kerralla löin sääreni kovaa kiveen. Huonojen treenilaskujet takia ajoin osuuden kisassa ehkä turhan varovaisesti. Pätkän lopulla oli vielä hieman poljettavampi osuus ja maali oli hissiaseman lähellä.
Kolmantena ajoimme EK2:n. Tämä oli se toinen hauska ja rullaavampi pätkä. Alkuun poljettiin vauhtia huoltotietä pitkin, josta syöksyttiin muutamalle kalliolle. Kalliolta hetkeksi takaisin huoltotielle, hieman jyrkempää kivirynkytystä ja mutkia, välissä oli yksi mutka alamäessä huoltotiellä (sisäjalka irti polkimesta ja kaksipyöräluisussa läpi), josta piti polkea lyhyt ylämäki hyppyrimäen switchbackeihin. Jyrkkä loppulasku maaliin, jonka jälkeen ei voinut jäädä huonoa mieltä!
Neljäs EK oli järjestäjän puolestä nimetty Hapoksi. Alussa polkemista kallioiden päällä. Treenipäivänä merkkaukset olivat melko huonosti nähtävissä, varsinkin kun aurinko paistoi jo aika matalalta. Kummallakaan treenivedolla en yläosuutta päässyt läheskään eksymättä läpi. Melko tasaisella, turpeen ja kivikon seassa polkemista oli lisää ja kun alamäki antoi hieman armoa, syöksyttiinkin jo seuraavaan ylämäkeen. Pätkän loppuun oli mukava vauhdikas lasku.
Treenipäivästä jäi huono maku. Ehkä pätkiä olisi pitänyt taas ajaa enemmän, mutta osa päivästä meni odotteluun ja ajoporukkamme teknisiin ongelmiin (esim. Mankku Mankutti kampensa kieroon). Toisaalta oma kuntoni ei salli täyspainoista kisasuoritusta treenipäivänä ajaa, jos kisapäivänä vielä haluan jaksaa. Treenipäivä loppui huonoon vetoon Kyrpä-EK:lla, eikä sekään varmasti mieltä kohentanut.
Itse kiisa alkoi poljettavalla siirtymällä Ounasvaaran huipulle. Ykkös- ja kakkos-EK:t menivät mukavan varmasti ja sain hyvän racing-fiiliksen päälle. Kolmospätkälle ainoa toiveeni oli, että pääsisin sen kaatumatta ja taluttamatta läpi. Toive toteutui. Nelospätkälle toive oli olla eksymättä. Sekin toteutui. Kisan aikana tuli muutama pitkäksi ajettu mutka, muutama räpeltäminen EK3:lla ja loppukisan poljettavilla pätkillä reisistä oli puhti loppunut kokonaan. Viimeisen EK:n poljettava alku tuntui vauhdiltaan siltä, että olisin muuten vain ajelemassa kallioilla, ehkä katselemassa maisemia. Loppulasku meni kuitenkin mukavasti ja kisasta jäi ihan hyvä fiilis.
Sijoitukseni oli 37. ja perinteiset kilpakumppanit löytyivät taas tuloslistalta yläpuoleltani. Spessu on huonosti poljettava pyörä, muttei sitäkään huvittaisi syyttää. Reisistä saisi löytyä enemmän ja mutkistä pitäisi päästä ulos nopeammin. Hauskaa kuitenkin oli. Kisa taisi yleisesti olla aika haastava, koska oma eroni kärkeen oli yli 27%, kun se Calpiksessa ja Messilässä oli alle 20%. Ks. EBA speed ranking. Yleisen sarjan voiton vei jo totuttuun tyyliin Aki Färm. Kokonaiskisan tulokset tässä ja EK-ajat tässä.
Menestyjät
Facebookiin nousi kisan jälkeen vilkas keskustelu Ounasvaaran ja Laajavuoren erikoiskokeista ja enduron suunnasta. Hidasta ja teknistä poljettavaa on kahdessa viimeisessä kisassa ollut enemmän, kuin mihin sarjassa on yleensä totuttu. Enduroahan on yleisesti pidetty rentona ja hauskana kisamuotona, mutta viimeisten kisojen jälkeen tästä on ollut aika paljon eriäviä mielipiteitä. Toisaalta kisojen pitäisi olla haastavia kärjen taistelulle ja toistaalta kisojen pitäisi palvella suurta osallistujamassa. EBA:n yhtenä tavoitteena on ollut tehdä maastopyöräendurosta pyöräilyn suosituin kisamuoto Suomessa.
Itse olen sitä mieltä, että enduron pitää ennen kaikkea olla hauskaa, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää. Poljettavaa saa ja pitääkin olla, mutta mieluiten kuitenkin sellaisissa kohdissa, että vauhtia ei tapeta liiallisella teknisellä kikkailulla. Muutama ärsyttävä ja hankala kohta kisaan toki kuuluu. Koko kisasta pitäisi kuitenkin jäädä hyvä mieli. Vauhti tuo haastetta pätkille ja kärjen erot saadaan kyllä selville.
Kisoissa käy vuoden aikana n. 300 kuskia, joista ehkä kymmenellä on hyvänä päivänä asiaa podiumille. Ketä halutaan palvella ja mihin kisajärjestelyjen painopistettä halutaan viedä? Joku viisas sanoi, että kisanaamat kyllä tulevat paikalle, harrastelijat taas jäävät kotiin, jos ei huvita.
Oli miten oli, Sappeella nähdennä seuraavissa kisoissa.
Viikko sitten kävimme porukkalenkillä Helsingin Keskuspuiston poluilla. Flunssa ei enää vaivannut ja hauskaa oli. Mitä nyt pinnaa ja vaihtajaa katkottiin heti alkulenkistä. Selkä tuntui hieman väsyvän lenkin aikana, muttei mitenkään uhkaavasti. Seuraavana päivänä ajoin töihin Hallaivuoren kautta ja siitähän selkä taas otti itseensä. Ei niin pahasti kuin Laajavuoressa, mutta kuitenkin niin, että työn tekeminen, käveleminen ja ylipäänsä kaikki oleminen oli kivuliasta. Ärsyttävintä on se, että olin flunssan takia saanut tekosyyn laiminlyödä fysioterapeutin antamia ohjeita. En toki tiedä, olisiko tilanne oikeasti eri, jos olisin niitä liikkeitä koko ajan jaksanut tehdä.
Tiistaiksi olin kaavaillut Sappeen reissua, mutta se jäi selän takia tekemättä.
Eilen olisi Messilässä ollut dh-kisat, joihin osallistumista harrastesarjassa harkitsin vielä perjantai-iltana. Selän takia en viitsinyt ennakkoilmoittautua ja kun perjantaina meni vielä aika pitkään töissä, päätin ottaa viikonlopun vähän rennommin. Kisojen sijaan lähdin katsastamaan Tornikeskuksen bikeparkia.
Tornari on pienin bikepark, missä olen käynyt. Viime vuonna toimintaa ei ollut ja kävijämääristä riippuen sama kohtalo saattaa olla ensi kesänä. Kovin laajasti en Tornarin reitteihin tutustunut. Ajoin hissin reunoilla menevät Safarin ja Käärmeen kerran ja loppuajan Funny-hyppylinjaa. Kovin montaa laskua en edes kerinnyt ajamaan, jo ensimmäisen hissinousuni jälkeen hissi piti tauon. Sen maksimikäyttölämpötila on nimittäin +30. No, kävin tunkkaamassa pariin otteeseen Funnyn ylös ja juttelin muutaman muun kuskin kanssa, kunnes hissi taas aukesi.
Aurinko paistaa, hissi seisoo
Hissin auettua ajoin muutaman laskun, kunnes oli minun vuoroni pitää tauko helteen takia. Tauon jälkeen hissi suljettiinkin kokonaan ja menin taas tukkaamaan Funnyn ylös muutamaan otteeseen. Tunkkamiseen kyllästyneenä päätin jatkaa matkaani. Kotimatkalla tuli mieleeni käydä katsastamassa Pikkukosken step-up.
Autolla pääsi käytännössä suoraan hyppyrin viereen parkkiin. Hyppyrikin löytyi nokkospuskien takaa. Kerran jouduin ajamaan hitaasti hyppyrin nokalle kokeilemaan hieman muotoa, ennen kuin uskalsin kokeilla hyppäämistä. Nokka on silmämääräisesti yli 45 asteen kulmassa ja gäppiä on ehkä pyörän pituuden verran. Step-upeissa on yleensä se hauska puoli, että periaatteessa niissä ei putoa korkealta, eli pahasti ei voi käydä.
Täältäkö löytyy Helsingin paras hyppyri?
Hyppyrin nokka alastulon päältä kuvattuna
Olin varautunut henkisesti täyteen katastrofiin, mutta heti ensimmäinen hyppy lensi suhteellisen mukavasti alastulon huipulle. Sydän toki hakkasi aika vahvasti hypyn jälkeen, vastaavanlaista hyppyriä kun en ikinä aiemmin ollut ajanut. Ajoin hyppyrin muutaman kerran uudestaan ja mahtavasti se heittää suoraan alastuloon. Dirttihyppyrit lienevät juuri tämän kaltaisia?
Sunnuntaille oli sovittu porukkalenkki, jonka kohokohdaksi oli suunniteltu Vierumäen maastopyöräradan (vai onko virallinen nimi Korson XCO-rata?) kellottaminen. Eksyimme ensin keskelle rataa ja lähdimme vastakkaiseen suuntaan etsimään aloituspaikkaa. Otimme oikoreitin, eli hukkasimme koko radan, ennen kuin se taas löytyi karttasovelluksen avulla.
Lähdimme ensin ajamaan tutustumiskierrosta, mikä ei ollutkaan aivan yksinkertainen tehtävä. Rata risteilee useiden muiden polkujen kanssa ja ylittää muutaman kerran isomman lenkkipolun, mutta matkan varrella on vain muutama satunnainen kyltti osoittamaan ajosuuntaa. Joissain kohdin polulle on ajettu vaaleaa soraa tai sepeliä, jolloin polku erottuu selvästi. Ehkä rata on vielä vähän kesken, mutta sitä on todella hankala lähteä muuten vain testaamaan, kun jatkuvasti joutuu arvailemaan, minne virallinen rata jatkuu.
Maassa olevien nuolien ja intiaanitaitojemme avulla suunnistimme radan läpi. Lähdin kellottamaan rataa ja ilman isompia kömmähdyksiä tai eksymisiä sain sen ajettua läpi. Valitettavasti Strava ei reittiä kuitenkaan tunnistanut, liekö epätarkka gps vai jostain kohdin väärin ajettu reitti syynä? Tiedä häntä. Villen mittaaman käsiajan perusteella aika olisi ollut jotain 12.30 paikkeilla. Mutta kai se pitää vielä uudestaan mennä joku kerta ajamaan. Harmi.
XCO-radan jälkeinen hengähdystauko
Radan teknisyys yllätti itseni täysin. Pitää vähän päivittää käsitystä XC:stä ja nostaa hattua kuskeille, jotka jäykkäperäisillä pyörillä ja nakinkuorirenkailla rataa läpi jumppaavat.
Olimme yhteensä liikenteessä nelisen tuntia ja matkaa kertyi noin 35 kilometriä. Lenkin lopulla poikkesimme uimaan ja lenkin jälkeen Ville paistoi makkaraa. Hyvä päivä. Lämpötila pyöri 30 asteen hujakoilla ja arvatenkin nestettä kului.
Ville kasasi päivän ajoista videon.
Update: Onnistuin Stravan kartasta tonkimaan vertailuksi Korson XCO-radan. Sen mukaan reitiltä on poikettu 7%
Heräsin viime viikon perjantaina kurkku karheana ja laitoin radion päälle. Ensimmäinen aihe Ylex:n uutisissa oli, että kesäflunssa-aallolta on vältytty. Niinpä.
Tänään olin päättänyt lähteä Messilään. Aivan terveeksi en vieläkään itseäni tunne, muttei rauhallinen bikepark-ajelu ihan hirveän pahaa voisi tehdä. Kerta oli ensimmäinen Messilässä ilman sen kummempaa ohjelmaa. Aiemmin olen käynyt siellä enskakisoissa ja Matin ajokoulussa.
Ajoin käytännössä vain kahta eri pätkää. Pieniä variaatioita mukaan mahtui, kun en aluksi löytänyt reittejä kunnolla, enkä kyllä tiedä, löysinkö lopuksikaan. Epäselviä, töksähtäviä tai siirtymäkohtia tuntui reiteille mahtuvan. No, pääasiassa halusin jatkaa Åressa vauhtiin päässyttä hyppytreenailua ja jotenkin siinä onnistuinkin. Kropasta puuttuu flunssa jäljiltä terävyys, joten mukavuusalueella ajelin, enkä lähtenyt sen suurempia sankarisuorituksia hakemaan.
Messilästä löytyy aika houkuttelevan näköisiä hyppyreitä, mutta suurin osa niistä on gäpillisiä ja niin isoja, ettei meikäläisellä ihan vielä niihin ole asiaa. Isoimmat hyppyrit näyttivät rauhallisen mallisilta, mutta hieman hirvittää ajatus lyhyeksi jäävästä takakorkeasta hypystä vastapattiin. Viimeisessä gäpillisessä hyppyrissä on sentään pidempi pöytämallinen alastulo, joten sen voisi yrittää ottaa haltuun ensi kerralla.
Ruotsin kierroksemme toinen etappi oli Åre Bike Park. Kävin vuosi sitten Åressa ensimmäistä kertaa. Silloin Suomen enskasarjan yksi osakilpailu oli siellä. Eipä olisi tullut muuten lähdettyä. Viime vuonna DHT järjesti porukkareissun, jolle mahtui seuraan kuulumattomiakin mukaan. Tornareiden reissulla oli bussi käytössä, joka lastattiin Klaukkalassa, ajettiin lautalle Turkuun ja seuraava päivänä Tukholmasta Åreen.
Tänä vuonna Tornaireiden reissuun ei ollut tarpeeksi osallistujia, se ei toteutunut. Onneksi saimme enduroporukoista kasaan autollisen innokkaita lähtijöitä, joten reissu saatiin aikaiseksi melko järkevään hintaan.
Samalla viikolla, kun Åressa olimme, oli siellä meneillään Åre Bike Festival. Ohjelmaa ja kilpailua olisi ollut moneen lähtöön mm. chainless-kisa ja erilaisia klinikoita, mutta eipä mihinkään tullut osallistuttua. Viimevuotinen Åren endurokisa oli itselleni hieman pettymys, paikasta olisi saanut enemmänkin irti. Edellisvuonna ajopäiviä oli kolme, joista viimeinen oli kisapäivä. Lopulta kaikista hauskinta tuntui olevan kisan jälkeen ja kisastressin häivyttyä freeride-ajelu. Tänä vuonna Åren kisa ei Suomen sarjaan kuulunut, joten päätin olla ajamatta sen. Jo ihan senkin takia, että kaksi kolmesta ajopäivästä olisi mennyt pääasiassa kisahommissa ja vapaa ajelu moisessa paikassa kiinnosti enemmän.
Ensimmäisenä päivänä huipulla oli heikko näkyvyys
Ensimmäinen ajopäivä oli märkä. Suuntasimme heti huipulle, missä näkyvyys oli parinkymmenen metrin luokkaa. Huipulta lähtevän Easyriderin varressa oli parissa kohtaa vielä lunta. Easyrider on noin 5 km pitkä ja arvioisin sen laskevan n. 400 m pystysuunnassa. Jalathan siinä väsyivät ja välillä piti pitää vähän taukoa. Lasien kanssa näkyvyyskin oli niin huono, että loppupäivän ajoin ilman. Onneksi pyörässäni oli pieni lokasuoja eturenkaan päällä, joten silmiin ei kauheasti kuraa päivän aikana lentänyt.
Väliasemalta taisimme seuraavaksi ajaa Uffesille. Ensimmäisellä ajokerralla sen kanssa oli hieman hakemista. Uffesilla on paljon pieniä tuplia, droppeja ja step-uppeja, joiden muistamisesta on ehdottomasti hyötyä. Muistettavaa on paljon, enkä kolmenkaan ajopäivän jälkeen kaikkia kohtia uskaltanut tai muistanut ajaa tarpeeksi kovaa, kun töytäreiden jälkeen ei aina näe, mitä on tulossa. Hauskan hauska pätkä, jolle haluaisin ehdottomasti palata heti uudestaan oppimaan sen vielä paremmin!
Uffes on lyhyt, ehkä muutaman minuutin pätkä. Se jatkuisi luontevasti Shimanolle. Minä olin sitä mieltä, ettei Shimanoa kannattaisi märällä ajaa. Jaa, että miksi? En tiedä, koska sileää ja rakennettua pätkäähän se on. No, eksyimme Östra Stjärnvägenille. Viistojuurakoissa päivän ensimmäiset pannut. Edes Supertacky High Roller ei märillä juurilla pidä, jos ne viettävät rinteessä alas ja kuski ajaa niihin rengas linkussa.
Shimanollekin uskaltauduimme myöhemmin, mutta ainakin itseäni märkä maa hieman kammoksuttaa ja tulee ajettua turhankin varovaisesti. Hiekkapohja saattaa olla jopa pitävämpää märällä, mutta kerroppa se alitajunnalle. Hypyt lähtivät seuraavina päivinä, kuivalla, kulkemaan paremmin. Ajaminen oli hauskaa, mutta ehkä koko päivän pisimmän korren vetivät lämmin kahvi ja chorizosämpylä. Lyhyimmän korren veti kylmään tuuleen pysähtyvä tuolihissi.
Mainitsinko muuten, että ensimmäisenä ajopäivänä oli märkää?
Pyörä ensimmäisen ajopäivän jäljiltä
Vaikka pyöriä pestiin useamman kerran pitkin päivää, olivat ne aivan kurassa ajopäivän jälkeen. Kura on vielä siitä hauskaa, että jos sitä ei saippualla ja sienellä tai harjalla hinkkaa pois, ilmestyy kura taas näkyviin pyörän kuivuttua, vaikka pyörä kuinka näyttäisi puhtaalta märkänä.
Ajopäivän jälkeen kävin hakemassa uuden takarenkaan semislicksiksi kuluneen High Rollerin tilalle. Ostin teräsvaijerillisen High Roller 2:n kovemmalla kumilla, ettei se kuluisi aivan yhtä nopeasti, kuin Supertacky-versio. Teräsvaijerillisen Maxxiksen kanssa on tullut aiemminkin taisteltua, että sen saa nousemaan vanteelle ilman sisäkumia. Napsautin oli toki mukana, muttei renkaaseen saanut tarpeeksi ilmaa, että olisi ehtinyt sielun lyömään paikalleen ennen renkaan tyhjenemistä. Kun rengas tyhjeni, se valahti takaisin vanteen keskiuraan. Lopulta sain ilmat pysymään renkaassa täyttämällä napsauttimen niin täyteen, kuin pumpulla vain sain, ja sielun sijaan laitoin napsautuksen jälkeen pumpun kiinni renkaseen. Rengas kovaksi pumpulla ja sen jälkeen sielu paikoilleen.
Päivällisen jälkeen menin katsomaan, miltä rengas näytti ja samalla ihmettelin huonosti toimivia vaihteita. Vaihteita ränkätessäni liipasin jäi jumiin ja aloin selvittämään ongelmaa. Liipasimessa oli ruuveja, käsissäni oli työkaluja ja yhtäkkiä koko homma oli auki ja levällään. Ilta meni pähkäillessä liipasimen sielunelämää, netistä kun ei löytynyt kunnon räjäytyskuvaa. Sielunelämä valkeni, mutta kahta osaa en saanut minnekään sopimaan. Toinen niistä lensi lopulta lattialle, eikä sitä enää löytynyt. Muutama vaihde oli kuitenkin käytettävissä epäkuntoisellakin liipasimella, joten se ei kahden seuraavan päivän ajoja haitannut.
Hissitolpan liipasin oli myös rikki, joten otin sen irti. Saattaapi olla, että Spessuun laitan muutenkin jäykän tolpan. Metassa kun on Reverb, tuntuu Spessun Command Post melko epäkäytännölliseltä, eikä se pidä ilmojakaan kovin pitkää sisällään.
Toisena ajopäivänä näkyvyys oli hyvä
Toinen ajopäivä oli aurinkoinen ja alkoi taas matkalla huipulle. Tuskin on muutakaan tapaa olemassa. Easyrideria väliasemalle ja siitä Downhillbanania alas. Parin ajopäivän jälkeen (ennen Årea olimme Järvsjössä), ja liekö jarrukahvoillakin osuutta asiaan, puristusvoima oli aika lopussa. Downhillabanan on musta reitti, muttei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikea. Jyrkkä ja kivikkoinen se on ja vauhti karkaa helposti käsistä. Varsinkin, jos jarrukahvat lipsahtavat sormista ja ovat niin kaukana tangosta, ettei niille meinaa ylettää takaisin. Pidimme pienet hengähdystauot kun reitti ristesi huoltotien kanssa ja käsissä oli taas ruutia jatkaa vähän matkaa. Kerran kaaduin reitillä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä puristusvoiman kanssa. Tökkäsin melko hitaassa vauhdissa kiveen ja muksahdin nenälleni. Olin pää alamäkeen päin solmussa pyöräni kanssa. Enpä tiedä, miten olisin yksin onnistunut pääsemään irti tilanteesta.
Viime vuonna kisaratoihin tutustuessamme ajoin märältä puusillalta ojaan. Olin ojassa niskallani, jalat kohti taivasta ja pyörä päälläni. Sieltäkään en varmaan olisi ilman apua päässyt pois. Sen verran mukavia (ja tylsiä) ajokaverini olivat, etteivät ruvenneet dokumentoimaan tilannetta, vaan tulivat heti kaivamaan minua esiin. Minkä nyt naurultaan kykenivät.
Downhillabanan oli hauska, muttei siitä oikein pystynyt väsyneiden käsien kanssa nauttimaan. Kävimme myöhemmin ajamassa huipulla toisen mustan reitin, Hällrajdin. Melko suoraviivainen kivikkoryntykys. Droppeja ja kalliota. Ehkä sillekin saisi hieman vauhtia ja hauskuutta, jos tuntisi reitin, muttei tullut testattua. Loppupäivän ajoimme leppoisampia reittejä.
Kahvitauolla söimme taas chorizosämpylät ja ajopäivän jälkeen menimme Parkvillaniin afterbikelle. Terassisää. Tutustuin Sixpoint Breweryn Resiniin. Double Ipa Brooklynistä. Mukava tuttavuus.
Kolmas ajopäivä alkoi taas huipulta. Easyrider. Sitten Shimanolle, jossa hyppäsin hissilinjan alapuolella olevista kolmesta hyppyristä viimeisen takakorkeana hieman pitkäksi. Pöpelikköönhän siitä joutuu. Tärinästä ja alkujärkytyksestä kun pääsin yli, loppupäivä sujui mukavasti ja sama hyppykään ei tuottanut enää sen kummempia ongelmia. Loppupäivästä ajoin niin kovaa Getrappedilla, että löin käteni sisämutkassa maahan. Olihan siinä penkkaakin, aivan vaaka-asennossa en ollut. Pikkurilliin sattuu silti edelleen.
Kolmantena päivänä kahvitauolla otin chorizosämpylän sijaan kanaleivän. Se oli pienempi kuin chorizosämpylä, eikä yhtä maittava. No, ei päivä siitä pilalle mennyt. Ajojen jälkeen menimme Mega-afterbikeen Parkvillaniin. Olimme ainoat vieraat paikan päällä. Mega.
Kylläpä oli hauskat kolme päivää Åressa. Pidempäänkin olisin viihtynyt, joskin kyynärvarsien lihakset tarvitsisivat treeniä, että jaksaisin ajaa enemmän. Tuollakin reissulla paikoin jarrupatikossa rynkyttäessä meinasi itku tulla silmään, niin kipeät kädet olivat. Pyörän jousituksen säätämisellä en yrittänyt asiaan vaikuttaa, koska halusin pyörän toimivan hyppiessä mahdollisimman rauhallisesti.
Kunpa Åre olisi lähempänä. Seuraavaa reissua saa varmaan odetella taas ensi kesään. Siihen asti pitää pärjätä muistoilla ja videoilla. Hei hei Åre.
Keskiviikkona oli Ruotsin turneen ensimmäinen ajopäivä. Paikkana oli Järvsjö Bergcyckel Park. Hauska paikka. Korkeuseroa mäellä on parisataa metriä ja merkittyjä ratoja reilu kymmenen. Ne risteilevät keskenään ja jakavat muutamia osuuksia. Bikeparkin käytössä pyörii yksi tuolihissi. Hissiaseman yläpäästä lähtee kolme reittiä, yksi alas asti menevä musta ja kaksi muuta, joiden kautta pääsee haarojen kautta kaikille muille pätkille. Hissin ala-asemalla on lisäksi pieni pumptrack ja dirtti.
Reittikartta
Dirtti hissin ala-asemalla
Ajoimme päivän aluksi useamman kerran Barbrota, joka on kokonaan rakennettua sileää bermi- ja hyppybaanaa. Ensimmäiset laskut menivät tuntumaa hakiessa ja ala-asemalla piti vaimennuksia ruuvailla rauhallisemmiksi. Kolmannesta laskusta meno alkoi maistumaan paremmin. Barbron hypyissä oli pientä ongelmaa, että osa paukahti melkein pohjalle asti ja toisiin taas olisi pitänyt saada enemmän vauhtia, kuin mihin itse bermeistä kykeni saamaan. Kaikin puolin hauska pätkä siltikin.
Seuraavaksi laskimme En Tuff Brudin pariin otteeseen. Se oli hidas ja tekinen pätkä, eikä toiselle laskullekaan vauhtia uskaltanut juurikaan nostaa. Röykytystä, pieniä droppeja, kivikkoisia sokkohyppyjä ja tiukkoja mutkia. Flowta ei siltä pätkältä oikein löytynyt.
Twist Twist kuittasi flown puutteen. Se on kuin Barbron isoveli. Isompaa bermiä, isompia ja paremmin suunniteltuja hyppyreitä ja droppeja. Hyppyrit olivat pääasiassa tuplia, mutta välit eivät olleet isoja. Suurimman osan tuplista pystyi rullaamaan läpi, minkä ensimmäisellä kierroksella suurelta osin teimmekin. Aika monta kohtaa Twist Twistillä oli semmosia, ettei oikein nähnyt, mihin oli hyppäämässä, joten radan tuntemisesta on todella hyötyä.
Neljäs pätkä, jota ajoimme useampaan otteeseen oli Manolito. Manolito on sininen pätkä, muttei mitenkään tylsä, saatikka kovaa ajaessa helppo. Se on aika syheröinen ja mutkat ovat tiukkoja. Lyhyillä suorilla on pieniä pumpattavia töyssyjä ja hyppyreitä. Ehkä päivän hauskin pätkä.
Aiemman jarruongelman sain ratkaistua, kun Facebookissa hätäni kuullut ystävällinen sielu tarjosi vanhempia Saintin jarruja, joista toisen kahvan kiinnitys oli poikki. Toisen kaverin kautta taas sain pyöräkaupan takahuoneesta vanhat XTR:n kahvat, jotka virittelin Saintin satuloiden kaveriksi. Tulipa letkujen asennus ja jarrujen ilmaus opeteltua samalla.
Jarrut tuntuvat toimivat ihan hyvin, tyhjän liikkeen määrä kahvassa on vain harmittavan pitkä. Tämä XTR-malli on vielä sitä vanhempaa koulukuntaa, jossa kahvalle mahtuu kaksi sormea. Jarrupalojen kuluessa kahvoja joutuu siirtämään kovin kauas ja kovassa rytyytyksessä kahvalle kurottaminen on hankalaa. No, ainakin pyörä pysähtyy.
Jarrujen lisäksi reissua edeltävään huolto-operaatioon kuului vaihtajan ylärissan vaihto. En tiedä milloin ja minkälaisessa tilanteessa se on tapahtunut, mutta rissasta oli irronnut kaksi hammasta. Eipä sitä vaihtajan toiminnassa tosin ole huomannut. Renkaiksi reissuun lähtivät Maxxis High Roller 2.5" Supertacky, joista takarengas oli keskeltä melkein slicksiksi kulunut.
