Eilen salilla käydessäni kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia kuulokkeilla. Oli mukava palloilla salilla kuulokkeet päässä, omassa kuplassa. Siitä innostuneena tein tänään hurjan vedon - ajoin työmatkan kuulokkeet päässä!
Liikenneturvallisuuden nimissä olen hanakasti paheksunut kuulokkeet päässä pyöräileviä ihmisiä. Ja rullaluistelijoita sekä jalankulkijoita, jotka eivät ymmärrä väistyä kelloa kilisyttämällä tai huutamalla. Moralisointi sikseen, kuulokkeet päähän ja baanalle. (Musiikki kuitenkin niin hiljaisella, että ympäristön äänet kuuluivat selvästi.)
Olipas musiikilla jännä efekti. Ajoin menomatkalla Hallainvuoressa ja Herttoniemessä muutaman polkupätkän. Polkeminen tuntui normaalia kevyemmältä ja moni tekninenkin kohta tuntui menevän aivan huomaamatta. Hallainvuoren ollessa kyseessä, sanaa pitää käyttää erittäin varovaisesti, mutta flow saattaisi olla kuvaava termi. Mutta ehkä mielen flow, ei polkujen.
Kotimatkalla sama homma. Radion toivekonsertti tarjosi Celine Dionin The Heart Will Go Onia kun tanssahtelin ylös kohti Herttoniemen mäkihyppytornin mäkeä ja jaloissa tuntui olevan enemmän ruutia kuin aikoihin. Ajoin tietämättäni Stravalle yhden KOM:inkin Herttoniemessä. Hallainvuoren loppulaskuun valitsin soittolistaltani Method Manin Dangerous Groundsin. Boom! Kurkimäessä harkitsin vielä tekeväni ylimääräisen lenkin Kivikon poluilla, mutta koirat ja kokkaus odottivat kotona. Yleensähän työmatkoilla fiilis on se, että vaikka olisin päättänyt ajaa mahdollisimman paljon polkuja pitkin, päädyin kuitenkin ulkoilureiteille kun väsyttää.
No, ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tahkon kisa ja tämän viikon treenaukset ovat hieman ärsyttäneet kättä. Selvästi kipeämpi kuin viime viikolla. Pitänee antaa sille taas hetki lepoa.
Liekö sattumaa vai alitajunnan kepposia. Ehkä aiemmin tällä viikolla katsomani video inspiroi minua kaivamaan kuulokkeet naftaliinista.
Tahkon myötä virallinen kisakausi on nyt paketissa. Kauden odotukset ja tavoitteet eivät aivan toteutuneet. Melko aikaisessa vaiheessa kautta tulikin selväksi, että talven ja kesän aikana olisi pitänyt paljon enemmän tehdä töitä, mikäli kisamenestystä olisi toivonut. Kauden aikana tuli myös selväksi, että kisareissuissa itselleni antoisinta on kavereiden näkeminen ja kisahulina. Itse kisaamisesta en monessakaan kohtaa kuluneella kaudella tykännyt, koska jatkuvasti tuntui, että itsestä pitäisi saada enemmän irti. Alamäkiajossa uskon kehittyneeni, mutta kunto on varmaan viimekautista huonompi. Viime vuodelta en muista monestikaan tunteneeni, etteivät jalat kestäisi poljettavilla kohdilla mukana. Tänä vuonna tunne oli jatkuva. Viime vuonna ajoin myös Vuelta Vantaan, Pirkan Pyöräilyn ja Tour de Helsingin. Tänä vuonna ensimmäinen maantielenkki oli elokuun lopulla.. Toki ajoin läpi talven, mutta kovia treenejä ei oikeasti ihan hirveän montaa tullut. Minkähän takia ei polkutehokkuutta löytynyt?
No, kuten mainittua, kisareissut ovat mukavia. Tahkolle oli varattu iso mökki hyvälle porukalle ja sekä treeni- että ajopäivänä oli tarjolla hyvää ajoseuraa. Tres Durosia jouduin valitettavasti tällä kertaa edustamaan yksin.
Siirtymää Rahasmäeltä takaisin Tahkovuorelle
Treenipäivä meni alkuun ihan hyvin. Ajoimme EK1:n pariin kertaan, sitten laskimme mäen toiselle puolelle EK2:sta ja siitä poljimme Rahasmäelle, EK3:lle. GPS:n mukaan EK2:n alusta Rahasmäen erikoiskokeen kautta takaisin mäen päälle tuli 9,5 km lenkki. Jatkoimme pätkien ajamista kisajärjestyksessä, eli seuraavaksi El Grande ja Old School. Ensimmäisellä tai toisella laskulla Old Schoolia eturengas laski ilmat pihalle kulutuspinnasta. Siihen asti olin pitänyt 2,5 -tuumaista Minion DHF Exoa tuohoutumattomana renkaana. Pienellä pumppailulla rengas alkoi kuitenkin taas pitämään. Rengas meni ilmeisesti offcamber-mutkan jälkeen, kun en saanut klossia kiinni polkimeen ja ajoin keventämättä nurmikon välissä pilkottaviin kiviin. Lounastauon jälkeen takarenkaalle kävi sama homma, ilmeisesti samassa kohtaa ja samasta syystä. Takarengasta litku ei suostunut paikkaamaan, joten kävin vaihtamassa On-One Smörgåsbordin tilalle Ardentin Lust-runkoisena. Kyseinen Ardenthan nautti myöskin tuhoutumattoman renkaan mainetta kirjoissani..
Reilun lounastauon ja rengashommien takia aika alkoi käydä vähiin, joten EK6:n, eli Skimacin ehdin ajamaan vain kerran ja EK10:n eli El Finalen kahdesti. El Finalella jäin jopa yhtä DH-kivikon mutkaa ihmettelemään hetkeksi, mutten treenipäivänä saanut sisälinjan kautta sitä ajettua. Kivikon jälkeisessä rinnemutkittelussa ajoin taas jalka irti polkimelta kiviin ja puhkaisin tuhoutumattoman Lust-Ardentin. Talutin pyöräni pesupaikalle ja sen pestyäni sain renkaan taas pitämään, vaikka sekä kulutuspinnassa, että vanteen reunassa molemmissa oli pienet reijät.
Kisapäivä alkoi kuten yleensäkin. Ei olisi tehnyt mieli nousta, kroppa tuntui väsyneeltä ja aamupuuro maistui vähintäänkin yhtä tympeältä, kuin yleensäkin. Kilpailijakokouksen jälkeen yritin ajaa kunnon lämmöt päälle. Ajoin kolmeen kertaan veden ylittävän sillan kautta lahden ympäri ja muutaman kerran hotellin parkkipaikalta johtavaa mäkeä ylös ja sen reunaa tulevaa polkua alas. Sain kerrankin kunnon hien päälle ennen kisaa. Tiedä sitten, miten paljon siitä oli hyötyä. Ilma oli kylmä, joten paikalla ollessa kerkesi tulla vähän kylmä ja jalat meinasivat krampata ensimmäisen erikoiskokeen jälkeen, vaikka yritinkin ajaa mahdollisimman rennosti.
EK1/7, nimeltään B. Kuva: Mika Salminen
Ensimmäiset erikoiskokeet menivät jotenkin löysän tuntuisesti, mutta ilman suuria virheitä. Rahasmäellä, jonka alku oli muuten todella hauskaa ja vauhdikasta tykitystä, puhkaisin takarenkaan ensimmäisen neljänneksen aikana. Kumi piti jonkinlaiset paineet EK:n loppuun asti, enkä usko siitä hirveästi ajassa kärsineeni. Tupakaverini odotteli maalissa hänkin rengashommissa ja jäin siihen pumppailemaan ja heiluttelemaan kiekkoani. Kunnon paineita rengas ei tuntunut haluavan pitää ja rikoin venttiilinkin siinä korjausoperaatiossa. Onneksi endurosäkistä löytyi varaosia. Joku ystävällinen Pivot-kuski tuli tarjoamaan apua ja taisin kiukuspäissäni olla hieman töykeä. Siitäs sai, kun yritti auttaa! Ajoin siirtymän mäen päälle, missä oli kunnon pumppu. Sain renkaaseen jäämään hieman yli 2 bar ja lähdin ajamaan El Grandea. Eipä siinä kauaa mennyt, kun rengas rupesi taas tyhjenemään. Sen verran paineita se kuitenkin piti, ettei sortunut loivissa mutkissa alta. Kivet kolahtelivat vanteelle hieman normaalia enemmän, mutta vauhdin sain pidettyä silti ihan hyvin. Rengassäädöstä huolimatta sain El Grandelta parhaan EK-sijoitukseni, 47.
Lötsökumisena El Grandella. Kuva: Mika Salminen
El Granden jälkeen luovuin toivosta litkujen suhteen ja kaivoin endurosäkistäni sisärenkaan esiin. Sisurini olivat näköjään 26-tuumaiselle renkaalle tarkoitettuja, mutta mukavasti se venyi silti renkaan sisään. Painetta n. 2,7 bar ja kumi kesti kisan loppuun asti.
EK5:llä, eli Old Schoolilla tuli pieni källi siinä kuuluisimmassa kivikkomutkassa. Lähestyin kohtaa ylälinjaa pitkin, mutta ilmeisesti katseeni oli liian lähellä rengasta ja tiputin kesken lähestymisen itseni alalinjalle ja hölmöilyäni ihmetellessäni tökkäsin kesken mutkaa eturenkaani johonkin ja tipuin pyörän päältä. Ylemmät offcamber-mutkat sain sentään ajettua paremmin ja kevennettyä kivikoissa.
EK6:lla, jonka ajoin siis treenipäivänä vain kerran, meinasin hukata reitin pariin kertaan kokonaan. Yhdessä rinnemutkassa, jossa reitistä oli merkitty vain sisäkaarre, jouduin pysähtymään lähes kokonaan, että löysin seuraavat reittimerkinnät. Viime vuonna puhkaisin kolme rengasta kyseisellä pätkällä, joten kun tänä vuonna siltä säästyin, voi pelkkää eksymistä pitää jo ihan hyvänä suorituksena..
EK6:n jälkeen oli pieni tauko, jonka jälkeen B, Länsi ja Old School ajettiin uudestaan ja lopuksi El Finale. B tuntui alkuun menevän ihan mukavasti, mutta lopun poljettavalla metsäosuudella meinasin ajaa yhden mutkan suoraksi ja siinä vaiheessa kuulin perästäni seuraavan kuskin räminän. Metsäosuuden jälkeen laskin kuskin ohi. Kylläpä syljetti, kun suuremmalla lähtönumerolla ajanut sai minut kiinni. Viimeiseen kivikkoonkin hän syöksyi suoraa ylälinjaa, jota itse en edes huomannut olevan olemassa. No, ohittanut kuski ajoi itsensä melkein 20:n sakkiin, joten ohitelkoon. Tötöilystä ja ohilaskemisesta huolimatta vain alle 3 sekuntia hitaampi EK-aika kuin ensimmäisellä kierroksella.
Viimeisille erikoiskokeille hieman sisuunnuin, kun ajoin peräkkäin tutun, itseäni hieman nopeamman kuskin kanssa. Länsi-pätkällä yritin saada häntä kiinni, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. EK-aikani parani kuitenkin ensimmäiseltä kierrokselta noin viisi sekuntia. Old Schoolilla taas ajoin edellä, enkä halunnut laskea häntä ohi. 10 sekuntia hän sai minua kiinni, mutta paransinpa itsekin EK-aikaani yli viisi sekuntia ensimmäiseen kierrokseen nähden. Viimeinen EK meni myöskin ihan mukavasti, vaikka alun poljettavaa osuutta en kovaa jaksanutkaan tykittää. DH-kivikko meni perusvarmasti ja treenipäivänä ihmettelemäni mutkan onnistuin ajamaan ylälinjan kautta.
El Finalen DH-rännin viimeinen jyrkkä kohta. Kuva: Kosti Koistinen
Kun kaksi viimeistä EK:ta meni mukavasti, äkkiseltään kisasta jäi ihan hyvä fiilis. Viimeisen EK:n maalissa läiskittiin ylävitoset ja kisakeskuksessa EBA tarjosi kuskeille oluet. Kuluneen kauden henkeen hävisin taas kaikille vakituisille kilpakumppaneilleni ja lopulta sijoitus oli aika suolainen 63.
Suoraviivaisella spekuloinnilla EK-aikojen perusteella voisi sanoa, että virheettömällä ajolla ja täysiä yrittämällä, lyhyeltäkin EK:lta lähtee äkkiä 5 sekuntia ajasta pois. Ja sehän tarkoittaisi melkein minuuttia koko kisassa. Tästä havainnosta sisuuntuneena kävin kisan jälkeisenä tiistaina ajamassa Kivikon Amerikka-trailia kymmenen toistoa sen mitä jaloista lähti (rikkoen samalla Tahkolta tartunnan saaneena Ardent Racen kahteen kertaan) ja tänään salilla vetämässä maasta. Täältä tullaan 2015!
Viime viikonloppuna oli Meri-Teijon endurokisa. Se ei Trek Enduro Series -sarjaan kuulu, mutta olin sen "kisakalenteriini"merkinnyt. Kipsin poistamisesta oli kulunut vain viikko, jalka ja käsi arastelivat hieman, eikä autokaan olisi ollut katsastettuna, joten päätin jättää kisan väliin. Myös muutamaa viikkoa aiemmin ollut Sappeen kisa, joka sarjaan kuului, jäi ajamatta. Kuulemani palautteen perusteella molemmat olivat hauskoja kisoja, joten hieman harmittaa kun en osallistumaan päässyt.
Tres Duros -univormu pian taas käytössä
Huomenna onkin lähtö Savoon, kun Tahkolla ajetaan enskasarjan viimeinen osakilpailu. Hyvinkin ristiriitaisesti olen lähdössä Metukan kanssa liikenteeseen. Viime vuonna rikoin Tahkolla kaksi ulkokumia ja rengasrikkoja tuli yhteensä viisi, treenipäivänä kolme ja kisassa kaksi. Se oli viimeinen tikki ja päätin seuraavaksi kaudeksi hommata pyörän, johon mahtuisi kunnon rengas taakse. Hankin Specialized Enduro Expert Evon. 26-tuumaisilla kiekoilla ja 180 millin kierrejousilla varustettuun pyörään menee kyllä kunnon renkaat, mutta enskakisoissa olen polkemistehokkuutta kaivannut. Messilässä Meta otti hieman siipeensä ja Laajavuoren kisan aikaan se oli telakalla. Yhdistetyn Levin reissun takia myös Ounasvaaran kisan ajoin Spessulla.
Messilän jälkeen Metukka kävi läpi kohtalaisen remontin. Hi5Bikesiin tuli sattumalta Sramin oem-tavaraa hyvään hintaan ja sain sieltä Metukan keulille Rockshoxin 140-millisen Piken. Ketjuongelmat ratkesivat alaohjurilla ja olipa takavaihtajasta kytkinkin rikki, jonka takuu korvasi. Vääntyneen eturattaan ja katkenneen bashringin tilalle hankin uudet. Takavaihtajan ja -jarrun kaapelit uusin ja laitoin kulkemaan rungon ulkopuolelta. Huomattavasti helpompaa ja hiljaisempaa. Teippaaminen ei tosin ehkä ole esteettisin vaihtoehto kiinnityksille. Jossain vaiheessa kesää takaiskarikin rupesi valuttamaan öljyä, joten tein ensimmäistä kertaa iskarin ilmakannun huollon itse. Mukava kun sekin tuli lopulta opeteltua, vaikkei se vaikea homma ollutkaan.
Edellisten viikkojen sateiden takia kampesin Flow Ex -vanteille pitävämmät kumit. Eteen Maxxiksen Minion DHF 2.5" 3C ja taakse On-Onen Smörgåsbord 2.25" TrailExtreme. Takakumi on melko muhkea ja meinaan sen kanssa lähteä Tahkolle kokeilemaan. Painetta 2,5 bar ja toivotaan parasta..
Viisi viikkoa alkaa olla vierähtänyt käden loukkaamisesta. Pidin kipsiä kolmen viikon verran, jonka jälkeen olin vielä viikon sairaslomalla. Kipsissä ollessaan käsi ei tuntunut kovin kipeältä ja ajattelinkin, että se olisi täydessä kunnossa heti kun kipsi poistettaisiin. Yllätys olikin suuri, kun kipsin poistettuani käsi oli edelleen turvoksissa ja pikkusormen liikeradat todella vajaat. Rannekin, joka ei kolarissa edes loukkaantunut, oli kipsissä paikallaan ollessaan jäykistynyt ja kipeytyi liikkeestä. Blah.
Kävin heti ensimmäisenä päivänä kuitenkin kevyesti pyöräilemässä ja kättä suuremmaksi ongelmaksi osoittautui jalka, jonka olin myöskin kolauttanut kaatuessani. Se oli ja on itseasiassa vaivannut koko ajan, kun koirien takia en ole voinut liikkumista ihan älyttömästi rajoittaakaan. Istualtaan ajamista kroppa kuitenkin kesti ihan hyvin ja kävin jopa ajamassa kesän ensimmäiset maantielenkkini!
Vakuutusyhtiö auttoi kypärän kanssa
Sairaslomalla kerkesin käydä yksikätisenä Kivikossa puuhastelemassa hyppyrihommissa. Olin jo ajat sitten bongannut erään kohdan, johon olisin hyppyrin halunnut rakentaa. Kahden kaatuneen puunrungon väliin olisi saanut noin neljämetrisen gäpin, mutta kohta oli aika loiva. Rakensin bermiä ja oioin polkua pienemmällä hyppyrillä. Millään en mutkaa edeltävää vauhtia kuitenkaan saanut jatkettua hyppyrille asti, joten lopulta päätin tuoda alastulon lähemmäs.
Alkuperäinen alastulo
Gäppi.. jota ei koskaan hypätty
Videolla on pilkottuna, alunperin Instagramiin tarkoitettuna, vähän sekavasti mutkan ja hyppyrien eri vaiheita. Lopussa "iso" hyppyri lähennetyllä alastulolla. Ensimmäisen hyppyrin nokan loivensin lopulta, että siinä sai pidettyä vauhdin paremmin yllä.
Useammankin kymiläisen kanssa on ollut puhetta, että lähtisin Uuperin bikeparkin joskus testaamaan. Samaten minulla on ollut haluna ajaa alamäkikisa joskus. Kymi Anti-Flow järjesti viime lauantaina kisan Uuperissa, joten siinä saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla!
Tapahtumahan ei ollut virallinen SPU:n alainen kisa ja kilpailuformaattikin oli hieman virallisesta poikkeava. Aamulla oli kolme tuntia aikaa tutustua rataan ja iltapäivällä ajettiin kaksi kisalaskua, joista parempi huomioitiin.
Vaikka syntyjäni olen haminalainen, en Uuperissa ollut ikinä aiemmin käynyt. Onneksi Kotkan paikkeilla huomasin tutun auton dh-pyörä kyydissään, jota seuraamalla löysin perille. Pyörä kasaan ja kisakansliaan ilmoittautumaan. Nöösi otettiin mukavasti vastaan ja ihmeekseni sain vapauden valita oman kisanumeroni. Eipä siinä mitään tullut mieleen, joten toimitsijat päättivät tatuoidulle kaverille antaa numeron 666.
Nomen est omen...
Kisarata oli mukavan tuntuinen. Ensimmäiset mutkat pehmeässä hiekassa tuntuivat alkuun hieman kontrollittomilta, mutta muutaman laskun jälkeen uskalsin ajaa jo kovempaa ja jyrkempiin mutkiin löytyi pitävämmät linjat sisämutkista. Mutkien jälkeen tiputettiin ensimmäiseen kivikkoon. Kivikon jälkeen yksi löysempi hiekkamutka, toinen kivikko ja hieman jyrkempi loppulasku viistorinteessä. Reilu 40 sekuntia ylhäältä alas. Uuperissa on etelä-Suomen ärhäkin ankkurihissi ja hissilinjan alku on melko jyrkkä, joten myös ylös pääsi nopeasti.
Muutaman laskun jälkeen pidin juomatauon ja lisäsin painetta takarenkaaseen. Takarenkaana oli Specialized Butcher SX 2.3", joka iski kivikoissa vanteelle, vaikka siinä oli n. 2,2 bar painetta. DH-kylkistä High Roller 2:sta en ollut saanut endurokisan jälkeen enää nousemaan vanteelle, enkä sisurin kanssa halunnut lähteä liikenteeseen. No, 2,5 bar Butcheriin ja enää ei paukkunut niin pahasti. Ehkä viidennellä laskullani oikaisin ensimmäisen kividropin liikaa vasemmalle ja rysäytin etuhaarukan ja ehkä polkimenkin kiveen.
Rynks.
Naama edellä maahan. Kypärän leukaosa poikki, kämmen ja jalkapöytä hieman kipeänä, niska jumissa tärähdyksestä. Hetken keräilin itseäni ja totesin, ettei päässä heittänyt pahemmin. Käsi tuntui arvelluttavalta, joten menin huilaamaan. Järjestäjän puolesta tarjottiin lainakypärää, mutta lopulta päätin jättää leikin sikseen. Harmitti ja harmittaa vieläkin, että ensimmäisen dh-kisan saldoksi jäi dns, mutta ensi kerralla sitten paremmin.
Kypäräkauppaan..
Kämmen tuntui melko kipeältä, mutta ajattelin silti jäädä seuraamaan kisoja. Toinenkin kuski kaatui treeneissä loukaten kätensä, joten lopulta päätin lähteä samaa matkaa Kotkaan päivystykseen näyttämään omiakin kolhujani. Epäilin, ettei niille mitään kuitenkaan tehtäisi, kun mikään ei selvästikään poikki ollut.
Pääsin odottelematta vahvasti suomea murtaen puhuvalle lääkärille. Lääkäri paineli kipeät kohtani läpi ja passitti röntgeniin. Kuvissa näkyi ilmeisesti vanha murtuma kämmenluussa, jota ei koskaan ollut hoidettu. Lääkäri paineli kättäni lisää ja kun valitin kovaa kipua, löysi hän lopulta himmeän, mahdollisen hiusmurtuman röntgenkuvastakin. 3-6 viikkoa kipsissä oli tuomio. Oloni oli kuin piilokamerassa. Omasta mielestäni käteni oli ihan ok, ja epäselviä puhuva puoskari päätti kiusata minua paketoimalla käteni! Paranisi kuulemma paremmin, oli kyse sitten hiusmurtumasta tai vain kolahduksesta. Viikon päästä kontrollikäynti omalla terveysasemalla, jolloin tilanne selviää tarkemmin.
Semmoinen dh-retki tälle kesälle. Tapahtuma ja ilmapiiri oli mukava. Kiitokset järjestäjille, vaikka oma rallini loppuikin ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Mielellään lisää vastaavia matalan kynnyksen alamäkikisoja. Nyt sitten jännitetään, mikä tuomio loppuviikolla annetaan ja jääkö Sappeen kisat ja muut loppukesän riennot ajamatta.
Ps. Ettei kenellekään jää epäselväksi, lääkäri oli kyllä ihan ammattitaitoisen oloinen ja mukavakin. Kielimuuri oli pieni ongelma ja itse en olisi kättäni pakettiin halunnut.
Viime viikonloppuna oli Trek Enduro Seriesin kolmas osakilpailu Rovaniemen Ounasvaaralla. Sen innoittamana Tres Durosin oli tarkoitus lähteä valloittamaan Lappia. Perjantaina Levin bikepark ja viikonloppuna Ounasvaaran kisa. Lopulta pääsimme vajaamiehityksellä matkaan. Tämä on tarina siitä.
Rengas otti muutaman ötökän vastaan matkalla
Levi
Kellon ympäri pyörähtäneen matkan jälkeen yövyimme Kittilässä. Siitä oli lyhyt matka Leville. Itselleni visiitti oli ensimmäinen Levillä. Ville oli käynyt aiemminkin, mutta silloin vähän pienemmällä ajokokemuksella. Levillä on korkeuseroa yli 300 metriä, bikeparkin reitit eivät tosin aivan huipulta lähde. Pääreittejä on kolme, siniseksi merkitty Blue Groove, punainen Santa's Cabin ja musta World Cup Black. Mustalta reitiltä lähtee punaiseksi merkitty World Cup Red -reitti, joka yhdistyy Santa's Cabiniin. Sinisellä reitillä on yksi punainen oikoreitti, mutta ainakin viime viikolla se oli suljettuna.
Reittikartta
Näkymä Levin huipulta
Ajoimme ensin sinistä pätkää pari kertaa. Sileää ja loivahkoa bikepark-pätkää. Pieniä wallrideja ja bermejä. Alkuun tosi mukava pätkä. Pätkällä oli pituutta sen verran, että kylmiltään liikkeelle lähtiessä reidet kerkesivät hieman väsyä ja pienen armpumpinkin saimme. Reitti on selkeästi suunniteltu leppoisaan ajeluun. Hyppyjä tai droppeja ei varsinaisesti ole (vauhdilla saa muutaman hypyn ja dropin aikaiseksi) ja osa loivista wallrideistä on selkeästi rakennettu vain sen takia, että niille voi nousta. Vauhtia niistä ei oikein saa. Loppupätkällä on yksi laudasta rakennettu pumpattava kohta, joka varmasti on jännittävä hissukseen ajellessa. Meistä se taas tuntui siltä, että rauhassakin pumppaillessa vauhti kiihtyi niin, että viimeiset töntäreet pudottivat tasaiselle ja toisaalta töyssyt olivat niin isoja, ettei niitä tuplaamaan olisi uskaltanut ruveta. Kaikki pätkät yhdistyvät lopussa, jonka jälkeen on vielä slopstyle- tai northshore-tyylinen laurarakennelma ja muutama dirt-tyylinen hyppyri.
Yksi sinisen pätkän alun wallrideistä
Seuraavaksi ajoimme punaista pätkää. Siinähän sitä olisi riittäny yhdeksi päiväksi ajamista. Alussa muutama alle 90 astetta kääntyvä bermi, jotka pystyi losottamaan jarrut auki. Droppihyppyriin piti hieman hidastaa. Sitten vauhdikasta losotusta, muutama loivemmin kallistettu bermi, joissa oli mahdollista sivuttaispitokin menettää... Laituridroppeja, tiukempaa bermiä, muutama laituridroppi ja -step up... Hauska freeride-pätkä. Kunnollisia, vauhdin ylläpitäviä hyppyreitä vain olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Reitillä oli muutama muutama pöytähyppyri ja ala-asemalla jo aiemmin mainitut dirt-hyppyrit.
Ajoimme kerran yhdessä sekä punaisen, että mustan Word Cup -reitin. Itse viihdyin myös niillä, Ville ei niinkään. Melko jyrkkää ja vauhdikasta dh-ränniä. Varsinaisia ylläreitä reiteillä ei ollut. Ei isoja droppeja, eikä gäppihyppyreitä. Vain nopeaa suoraviivaista mutkittelua rinteessä. Kummasti tuntui rinne lyhenevän, kun sen ajoi nopeinta reittiä alas. Ville lähti tilaamaan rinnekahviosta limukkaa ja itse ajoin mustan pätkän vielä uudestaan. Alkupätkästä löysin taas sivuttaispidon rajan ja heti siitä selvittyäni lensi lasien sisällä oleva roska silmääni hyppyrissä. Mahtava alku laskulle. Lasit putsattuani loppulasku meni vähän paremmin.
Loppupäivästä kävimme vielä sinisellä pätkällä uudestaan, mutta osa hitaammista kohdista alkoi tuntumaan jo vähän tylsiltä. Punainen tarjosi tarpeeksi mielenkiintoa ja muutamalla kerran pysähdyimme sessioimaan videohommia.
Levi oli mukava paikka. Hauskaa freeride-ajettavaa oli riittävästi yhdelle päivälle. Päivä meni pääasiassa punaista pätkää ajaessa, eikä tylsää päässyt tulemaan. Mustaa pätkää olisin itse voinut ajaa useammankin kerran, mutten aivan varma ole, olisiko jo toisena ajopäivänä ruvennut toivomaan lisää vaihtelua. Mielellään lähtisin joka tapauksessa uudestaankin.
Alla Villen video Leviltä
Trek Enduro Series SM3 Ounasvaara
Lauantaiaamuna ajoimme Kittilästä Rovaniemelle. Freeride-päivän jälkeinen kisastressi. Joku nosti autossa ajatuksen ilmoille, josko olisimme Rovaniemen sijaan suunnanneet Golffin keulan Yllästä kohden. Emmepä suunnanneet. Kisapaikalla tapasimme ruotsalaisen ystävämme, Mankku Mankuttajan ja suuntasimme pätkille.
Olin vaihtanut kisaa varten Spessusta dh-renkaat pois ja tilalla oli edessä High Roller 2 2.4" 3C ja takana Ardent 2.25" L.U.S.T. Levin jälkeen shokki oli aika suuri, kun sileiltä baanoilta siirtyi rimpularenkailla ajamaan märkään turpeeseen ja kivikkoon.
Ajoimme ensin EK1:n, joka oli toinen kisan helpommista pätkistä. Alussa pätkä offcamber-mutkittelua, sitten syöksy poljettavalle metsäosuudelle. Vauhdikas rinnepätkä ja hitaan mutkan kautta turpeen sekaan metsäosuudelle, joka jatkui muutaman tienylityksen kautta EK:n maaliin saakka. Loppupätkällä, radan kuluessa, turpeen seasta paljastui muutama ylläri ja matkalla oli muutama hidas ja kinkkinen mutka, mutta muuten hauska ja perusräppäilyä oleva vauhdikas pätkä.
Treenipäivän seuraava pätkä oli EK3, jonka nimesimme Kyrpä-EK:ksi. Radan aluksi oli itselleni muutama kinkkinen ja hitaaksi menevä mutka. Niiden jälkeen sai hyvän vauhdin päälle ja syöksyttiin kallioille. Tasaista poljettavaa kallioilla, mikä ei ainakaan Spessulle ole sitä ominaisinta ajomaastoa. Kalliot lähtivät viettämään alas päin, jolloin vauhtia rupesi taas saamaan. 90 asteen mutka kivien väliin ja pienelle kalloinousulle töksäytti oman vauhtini täysin. Sopivaa linjaa en löytänyt treeni- enkä kisapäivänä. Heti nousun jälkeen oli offcamber-kallio, jota en myöskään osannu kovin luontevasti laskea. Siitä jatkui rynkyttävä suora kuluneen turpeen ja kivien seassa. Periaatteessa hauska osuus, mutten treenipäivänä saanut sitä kertaakaan puhtaasti ajettua. Pari kertaa taisin kaatua ja kolmannella kerralla löin sääreni kovaa kiveen. Huonojen treenilaskujet takia ajoin osuuden kisassa ehkä turhan varovaisesti. Pätkän lopulla oli vielä hieman poljettavampi osuus ja maali oli hissiaseman lähellä.
Kolmantena ajoimme EK2:n. Tämä oli se toinen hauska ja rullaavampi pätkä. Alkuun poljettiin vauhtia huoltotietä pitkin, josta syöksyttiin muutamalle kalliolle. Kalliolta hetkeksi takaisin huoltotielle, hieman jyrkempää kivirynkytystä ja mutkia, välissä oli yksi mutka alamäessä huoltotiellä (sisäjalka irti polkimesta ja kaksipyöräluisussa läpi), josta piti polkea lyhyt ylämäki hyppyrimäen switchbackeihin. Jyrkkä loppulasku maaliin, jonka jälkeen ei voinut jäädä huonoa mieltä!
Neljäs EK oli järjestäjän puolestä nimetty Hapoksi. Alussa polkemista kallioiden päällä. Treenipäivänä merkkaukset olivat melko huonosti nähtävissä, varsinkin kun aurinko paistoi jo aika matalalta. Kummallakaan treenivedolla en yläosuutta päässyt läheskään eksymättä läpi. Melko tasaisella, turpeen ja kivikon seassa polkemista oli lisää ja kun alamäki antoi hieman armoa, syöksyttiinkin jo seuraavaan ylämäkeen. Pätkän loppuun oli mukava vauhdikas lasku.
Treenipäivästä jäi huono maku. Ehkä pätkiä olisi pitänyt taas ajaa enemmän, mutta osa päivästä meni odotteluun ja ajoporukkamme teknisiin ongelmiin (esim. Mankku Mankutti kampensa kieroon). Toisaalta oma kuntoni ei salli täyspainoista kisasuoritusta treenipäivänä ajaa, jos kisapäivänä vielä haluan jaksaa. Treenipäivä loppui huonoon vetoon Kyrpä-EK:lla, eikä sekään varmasti mieltä kohentanut.
Itse kiisa alkoi poljettavalla siirtymällä Ounasvaaran huipulle. Ykkös- ja kakkos-EK:t menivät mukavan varmasti ja sain hyvän racing-fiiliksen päälle. Kolmospätkälle ainoa toiveeni oli, että pääsisin sen kaatumatta ja taluttamatta läpi. Toive toteutui. Nelospätkälle toive oli olla eksymättä. Sekin toteutui. Kisan aikana tuli muutama pitkäksi ajettu mutka, muutama räpeltäminen EK3:lla ja loppukisan poljettavilla pätkillä reisistä oli puhti loppunut kokonaan. Viimeisen EK:n poljettava alku tuntui vauhdiltaan siltä, että olisin muuten vain ajelemassa kallioilla, ehkä katselemassa maisemia. Loppulasku meni kuitenkin mukavasti ja kisasta jäi ihan hyvä fiilis.
Sijoitukseni oli 37. ja perinteiset kilpakumppanit löytyivät taas tuloslistalta yläpuoleltani. Spessu on huonosti poljettava pyörä, muttei sitäkään huvittaisi syyttää. Reisistä saisi löytyä enemmän ja mutkistä pitäisi päästä ulos nopeammin. Hauskaa kuitenkin oli. Kisa taisi yleisesti olla aika haastava, koska oma eroni kärkeen oli yli 27%, kun se Calpiksessa ja Messilässä oli alle 20%. Ks. EBA speed ranking. Yleisen sarjan voiton vei jo totuttuun tyyliin Aki Färm. Kokonaiskisan tulokset tässä ja EK-ajat tässä.
Menestyjät
Facebookiin nousi kisan jälkeen vilkas keskustelu Ounasvaaran ja Laajavuoren erikoiskokeista ja enduron suunnasta. Hidasta ja teknistä poljettavaa on kahdessa viimeisessä kisassa ollut enemmän, kuin mihin sarjassa on yleensä totuttu. Enduroahan on yleisesti pidetty rentona ja hauskana kisamuotona, mutta viimeisten kisojen jälkeen tästä on ollut aika paljon eriäviä mielipiteitä. Toisaalta kisojen pitäisi olla haastavia kärjen taistelulle ja toistaalta kisojen pitäisi palvella suurta osallistujamassa. EBA:n yhtenä tavoitteena on ollut tehdä maastopyöräendurosta pyöräilyn suosituin kisamuoto Suomessa.
Itse olen sitä mieltä, että enduron pitää ennen kaikkea olla hauskaa, vauhdikasta ja helposti lähestyttävää. Poljettavaa saa ja pitääkin olla, mutta mieluiten kuitenkin sellaisissa kohdissa, että vauhtia ei tapeta liiallisella teknisellä kikkailulla. Muutama ärsyttävä ja hankala kohta kisaan toki kuuluu. Koko kisasta pitäisi kuitenkin jäädä hyvä mieli. Vauhti tuo haastetta pätkille ja kärjen erot saadaan kyllä selville.
Kisoissa käy vuoden aikana n. 300 kuskia, joista ehkä kymmenellä on hyvänä päivänä asiaa podiumille. Ketä halutaan palvella ja mihin kisajärjestelyjen painopistettä halutaan viedä? Joku viisas sanoi, että kisanaamat kyllä tulevat paikalle, harrastelijat taas jäävät kotiin, jos ei huvita.
Oli miten oli, Sappeella nähdennä seuraavissa kisoissa.
Viikko sitten kävimme porukkalenkillä Helsingin Keskuspuiston poluilla. Flunssa ei enää vaivannut ja hauskaa oli. Mitä nyt pinnaa ja vaihtajaa katkottiin heti alkulenkistä. Selkä tuntui hieman väsyvän lenkin aikana, muttei mitenkään uhkaavasti. Seuraavana päivänä ajoin töihin Hallaivuoren kautta ja siitähän selkä taas otti itseensä. Ei niin pahasti kuin Laajavuoressa, mutta kuitenkin niin, että työn tekeminen, käveleminen ja ylipäänsä kaikki oleminen oli kivuliasta. Ärsyttävintä on se, että olin flunssan takia saanut tekosyyn laiminlyödä fysioterapeutin antamia ohjeita. En toki tiedä, olisiko tilanne oikeasti eri, jos olisin niitä liikkeitä koko ajan jaksanut tehdä.
Tiistaiksi olin kaavaillut Sappeen reissua, mutta se jäi selän takia tekemättä.
Eilen olisi Messilässä ollut dh-kisat, joihin osallistumista harrastesarjassa harkitsin vielä perjantai-iltana. Selän takia en viitsinyt ennakkoilmoittautua ja kun perjantaina meni vielä aika pitkään töissä, päätin ottaa viikonlopun vähän rennommin. Kisojen sijaan lähdin katsastamaan Tornikeskuksen bikeparkia.
Tornari on pienin bikepark, missä olen käynyt. Viime vuonna toimintaa ei ollut ja kävijämääristä riippuen sama kohtalo saattaa olla ensi kesänä. Kovin laajasti en Tornarin reitteihin tutustunut. Ajoin hissin reunoilla menevät Safarin ja Käärmeen kerran ja loppuajan Funny-hyppylinjaa. Kovin montaa laskua en edes kerinnyt ajamaan, jo ensimmäisen hissinousuni jälkeen hissi piti tauon. Sen maksimikäyttölämpötila on nimittäin +30. No, kävin tunkkaamassa pariin otteeseen Funnyn ylös ja juttelin muutaman muun kuskin kanssa, kunnes hissi taas aukesi.
Aurinko paistaa, hissi seisoo
Hissin auettua ajoin muutaman laskun, kunnes oli minun vuoroni pitää tauko helteen takia. Tauon jälkeen hissi suljettiinkin kokonaan ja menin taas tukkaamaan Funnyn ylös muutamaan otteeseen. Tunkkamiseen kyllästyneenä päätin jatkaa matkaani. Kotimatkalla tuli mieleeni käydä katsastamassa Pikkukosken step-up.
Autolla pääsi käytännössä suoraan hyppyrin viereen parkkiin. Hyppyrikin löytyi nokkospuskien takaa. Kerran jouduin ajamaan hitaasti hyppyrin nokalle kokeilemaan hieman muotoa, ennen kuin uskalsin kokeilla hyppäämistä. Nokka on silmämääräisesti yli 45 asteen kulmassa ja gäppiä on ehkä pyörän pituuden verran. Step-upeissa on yleensä se hauska puoli, että periaatteessa niissä ei putoa korkealta, eli pahasti ei voi käydä.
Täältäkö löytyy Helsingin paras hyppyri?
Hyppyrin nokka alastulon päältä kuvattuna
Olin varautunut henkisesti täyteen katastrofiin, mutta heti ensimmäinen hyppy lensi suhteellisen mukavasti alastulon huipulle. Sydän toki hakkasi aika vahvasti hypyn jälkeen, vastaavanlaista hyppyriä kun en ikinä aiemmin ollut ajanut. Ajoin hyppyrin muutaman kerran uudestaan ja mahtavasti se heittää suoraan alastuloon. Dirttihyppyrit lienevät juuri tämän kaltaisia?
Sunnuntaille oli sovittu porukkalenkki, jonka kohokohdaksi oli suunniteltu Vierumäen maastopyöräradan (vai onko virallinen nimi Korson XCO-rata?) kellottaminen. Eksyimme ensin keskelle rataa ja lähdimme vastakkaiseen suuntaan etsimään aloituspaikkaa. Otimme oikoreitin, eli hukkasimme koko radan, ennen kuin se taas löytyi karttasovelluksen avulla.
Lähdimme ensin ajamaan tutustumiskierrosta, mikä ei ollutkaan aivan yksinkertainen tehtävä. Rata risteilee useiden muiden polkujen kanssa ja ylittää muutaman kerran isomman lenkkipolun, mutta matkan varrella on vain muutama satunnainen kyltti osoittamaan ajosuuntaa. Joissain kohdin polulle on ajettu vaaleaa soraa tai sepeliä, jolloin polku erottuu selvästi. Ehkä rata on vielä vähän kesken, mutta sitä on todella hankala lähteä muuten vain testaamaan, kun jatkuvasti joutuu arvailemaan, minne virallinen rata jatkuu.
Maassa olevien nuolien ja intiaanitaitojemme avulla suunnistimme radan läpi. Lähdin kellottamaan rataa ja ilman isompia kömmähdyksiä tai eksymisiä sain sen ajettua läpi. Valitettavasti Strava ei reittiä kuitenkaan tunnistanut, liekö epätarkka gps vai jostain kohdin väärin ajettu reitti syynä? Tiedä häntä. Villen mittaaman käsiajan perusteella aika olisi ollut jotain 12.30 paikkeilla. Mutta kai se pitää vielä uudestaan mennä joku kerta ajamaan. Harmi.
XCO-radan jälkeinen hengähdystauko
Radan teknisyys yllätti itseni täysin. Pitää vähän päivittää käsitystä XC:stä ja nostaa hattua kuskeille, jotka jäykkäperäisillä pyörillä ja nakinkuorirenkailla rataa läpi jumppaavat.
Olimme yhteensä liikenteessä nelisen tuntia ja matkaa kertyi noin 35 kilometriä. Lenkin lopulla poikkesimme uimaan ja lenkin jälkeen Ville paistoi makkaraa. Hyvä päivä. Lämpötila pyöri 30 asteen hujakoilla ja arvatenkin nestettä kului.
Ville kasasi päivän ajoista videon.
Update: Onnistuin Stravan kartasta tonkimaan vertailuksi Korson XCO-radan. Sen mukaan reitiltä on poikettu 7%
