Harrastesarja, Cyclocross SM 2015

Viime viikonloppuna ajettiin cyclocrossin SM-kisat Tampereella. Sää oli sopiva (sateinen) ja rata sen myötä hyvässä kunnossa. Alussa mutarinnettä ylä- ja alamäkeen, vähän rantahietikkoa ja radan lopulla oli nurmikkoa ja muutama hypättää este. Pari puusiltaa oli matkan varrella, joista yhdelle ajettiin hieman viistossa, joten varovainen sai olla. Alun mäkeä lukuunottamatta, joka sekään ei korkea ollut, rata oli pannukakkua. 

Kontulan kisan jälkeen olin hyvällä kisafiiliksellä liikenteessä ja skinsuit kireänä. Harrastesarjassa oli muutama kourallinen kuskeja ja ajoaika olisi n. 30 min. Lähdin liikkeelle n. puolivälin paikkeilta, mutta jo lähtösuoralta ensimmäiseen mutkaan mentäessä olin kärjen tuntumassa. Ensimmäisessä ylämäessä ohitin muutaman tyypin ja mutarinteessä taisin olla jo kolmantena.

Rannan reunaa ajettaessa limaisessa mutkassa edelläni ajava teki jalkakosketuksen ja jouduin itsekin pysähtymään. Ohitin juoksemalla itseni toiseksi, mutta kun hyppäsin takaisin pyörän selkään, ketjut tippuivat. Etuvaihtajalla en saanut ketjua nostettua, joten nousin pois pyörän selästä ja ropasin ketjut käsin paikalleen. Menetin muutamia sijoja, mutta pääsin takaisin vauhtiin - ainakin hetkeksi, ketjut tippuivat uudestaan. Nostin ne taas takaisin ja hypätessäni pyörän selkään polkaisin tyhjää - ketju poikki. Ilmeisesti ketjua jatkaessani olin tehnyt huonon liitoksen, koska katkennut linkki oli pikaliittimestä seuraava. Pari viikkoa se oli kuitenkin kestänyt. 

Eeppinen harrastekisa oli ohi, ennen ensimmäisen kierroksen puoliväliä. Harmitti. Harmitti vietävästi. Vaikka kyse olikin vain harrastesarjasta, olisi ollut kiva kisata, kun vauhti tuntui kerrankin siltä, että olisi saattanut pärjätäkin. Ja kun kisoja aina stressaan sekä herätykset, syömiset ja asennoitumiset pitää hoitaa, niin tylsähän se on kaikki tehdä turhaan. Plus, että viikon pyörätreeni pitäisi hoitaa jollain muulla tavalla. Blaah. Noh, ajoin Herttoniemen lenkkipoluilla mäkitreeniä seuraavan päivän työmatkalla. 

Keskiviikkona kävin taas rakentelemassa pientä projektiani. Se edistyy pikkuhiljaa. Rakennelmaa piti tietenkin testailla ja kompuroin siinä samalla aika moneen kertaan. En tiedä, satutinko siinä itseni, vai ärtyikö n. viikko aiemmin niksauttamani polvi. Illalla polvi kuitenkin oli kipeä, eikä esim. portaiden kävelemisestä meinannut tulla mitään.

Polvi vaivaa edelleen, joten huominen VPCX taitaa myöskin jäädä ajamatta. Kylläpä taas harmittaa, kun juuri aloin pääsemään kuntoilun ja krossaamisen makuun ja jälleen koneisto ottaa vastaan. 

Kontulan Kelkkamäen cyclocross-kisa

Viikko sitten syttyneen krossikipinän innoittamana meinasin ajaa joko keskivikkoisen Yksivaihteen cyclocross-kisan tai sitten Kontulan Kelkkamäen kisan. Yksivaihteen kisa oli itseasiassa ensisijaisena listalla, mutta kun sen päivää muutettiin torstaista keskiviikolle, enkä sitä huomioinut, jäi se kisa ajamatta. Torstai oli minulla vapaapäivä ja taisin huomata vasta aamulla, että kisa olikin jo ajettu. No, kävin kaivelemassa lohdutuksena vähän maata, mutta siitä lisää myöhemmin.

Projekti aluillaan...

Cycle Club Helsingin järjestämä Kelkkapuiston krossikisa on jonkun aikaa ajettu joka syksy. Välillä se on toiminut samalla cyclocrossin SM-kisana. Ajoin kisan viimeksi kaksi vuotta sitten, avoimessa sarjassa toki. Avoin ajaa n. 30 minuuttia, eli pääsee oikeita kisakuskeja hieman helpommalla. Avoimelle luokalle rata on myös helpompi, kun lähtö ajetaan ensimmäisenä, eikä rata ole ehtinyt juurikaan kulumaan.

Parin vuoden takaisesta kisasta päällimmäinen muistikuva oli tylsä ja erittäin raskas rata. Pääasiassa hiekkatietä kumpuilevalla alueella. Yksi lyhyt pehmennyt nurmikkokohta ja kaksi nurmella tai polulla olevaa nousua. Muuten kovaa hiekkatietä. Vauhti tapettiin toki jatkuvasti jyrkillä mutkilla. Tämän kokemuksen perusteella en kisan viihdyttävyydelle odotuksia asettanut. Pakollinen treeni, that's it.

Avoimen luokan lähtö oli sunnuntaina 10.30. Aamulla meinasi tulla hieman kiire ja olin vähän ennen kymmentä paikalla. Onneksi paikalla oli muutama tuttu naama ja sain apua numerolappujen kiinnittämisessä. Hienon skinsuitin riisuminen lappujen kiinnittämiseksi olisi ollut melkoinen homma. Ennen tutustumiskierrosta piti vielä porukoissa manailla radan tylsyyttä.

Monumenttimäen nousu. Kuva: Taija Röynä

Lähdin tutustumiskierrokselle ja rata nousi heti Kelkkapuiston mäelle, jonka päällä on joku vielä vieraaksi jäänyt monumentti. Monumentilta laskettiin kurainen jyrkähkö lasku takaisin hiekkatielle. Kurassa oli vaikea hallita vauhtia ja tielle piti kääntyä 90 astetta ja olipa siinä vielä lähes droppimainen loppujyrkentymäkin ennen tietä. Hah, olipas krossarilla ajettuna hölmön ja hauskan tuntuista. Tie lähti viettämään alas päin, josta sai kerättyä vauhtia seuraavaan nousuun. Nousu johti puiston toisen mäen päälle, josta laskettiin mutaiseksi kulunutta nurmikkolaskua alas ja takaisin kohti kohti monumenttimäkeä. Tässä vaiheessa minulla nousi leveä hymy huulille. Rimpulapyörällä liukkaaseen alamäkeen. Hauskaa!

Yhtä nousua lukuunottamatta loput radasta ajettiin hiekkateitä pitkin, eikä sen kummempia kommervenkkejä matkalla ollut. Toki pakolliset tukkiesteet oli ja muutama jyrkkään mutkaan johtavaa lasku kului pehmeäksi ja niihin oli hieman haasteellista saada cyclocrossarin jarrutehoilla vauhti tiputettua sopivaksi. Pyörsin siis ennakkoluuloni, rata oli muutaman kinkkisen kohdan ansiosta melkoisen hauska.

Kuva ei valehtele, kovaa ajettiin. Kuva: Taija Röynä

Ensimmäistä kierrosta lukuunottamatta tässä ei paljoa juostu. Kuva: Taija Röynä

Kisa meni normaaliin tyyliin. Olin lähdössä jossain puolen välin paikkeilla ja ajauduin ensimmäisissä mutkissa ruuhkaan. Aika nopeasti tilaa alkoi tulemaan ja pystyin ajamaan omaa vauhtiani. Sopivaa ajoporukkaa ei muodostunut vaan ohittelin porukkaa tasaisesti. Jossain kohtaa rupesi tuntumaan pahalta, mutta pyrin tasaisemmilla kohdilla hieman palautumaan. Ajoaika oli tosiaan kaavailtu noin 30-minuuttiseksi, joten kolmen (vai oliko vain kahden) kierroksen jälkeen, kun jäljellä olevaksi ilmoitettiin vielä kolme kierrosta, olin hieman epäuskoinen. Kärki ajoi kisan noin 35 minuuttiin, itselläni meni n. 39. No, enemmän vastinetta rahoille.

Karvas ohitus maalisuoralla. Kuva: Taija Röynä

Ajo meni ihan mukavasti, jopa ajon aikana oli paikoitellen hauskaa (eli ajoin liian hitaasti). Hieman jäi harmittamaan, että maalisuoralla joku ajoi minusta ohi, vaikka jo useampi mutka aiemmin huomasin, että joku lähestyy ja parhaani yritin pitääkseni hänet takanani. Lähteneitä taisi olla 30, joista 28 pääsi maaliin ja itse olin 8. Jos nyt avoimen luokan sijoituksia kukaan laskeskelee.

Kiitokset järjestelyistä CCH:lle ja ajoseurasta kilpakumppaneille. Kisan jälkeen alkoi tulla niin kylmä, etten jaksanut jäädä pitämään karnevaaleja yllä. Avoin harrastesarja oli kuitenkin käsittääkseni osallistujamäärältään suurin lähtö.

Seuraava krossietappi olisi ensi viikonloppuna SM-kisat Tampereella.

Savelan dirttijamit

Kävimme koirien kanssa palloilemassa Savelassa tänään. KaruMTB järjesti siellä dirttijamit. Mukavasti motivaatiota oman dirttipyörän odotteluun..

Metukkaa kaupan! (video)

Laitoinpa Metan rungon myyntiin reilu viikko sitten. Päätin väsätä oikein myyntivideon, kun ei kauppa ruvennut heti käymään!

Videon jälkeen pyörä tuntuukin niin hyvältä, ettei sitä välttämättä tarvitsisi edes myydä..

Vanha suola janottaa - HEL CX Paloheinä

HEL CX Paloheinä - Kuva: Taija Röynä

Ennen kuin maastopyöräilystä innostuin täysillä, cyclocross oli ykköslaji. Viime vuonna en saanut ajetuksi tässä hienossa kisaformaatissa kisan kisaa. En virallisia, enkä epävirallisia kisoja. Lisenssittömälle kuskille tosin kaikki kisat ovat enemmän tai vähemmän epävirallisia, vaikka harrastesarjassa johonkin SPU:n alaiseen kisaan osallistuisikin. No, onneksi pääkaupunkiseudulla pyörii nykyisin erittäin aktiivinen krossiskene. Tärkeimmät krossitapahtumat ovat lajityypillisempi HEL CX -sarja ja toinen, cyclocrossin sääntöjä väljemmin tulkitseva VPCX. CCH on myös tavannut järjestää Kontulan Kelkkapuistossa kisan (virallinen!) ja Yksivaihde.netin porukalla on kai myös jotain aktiviteettiä.

Kisatarjonta on hyvä ja itselläni treenimotivaatio välillä hukassa. Nyt kun talven aikana meinasinkin treenata. Cyclocross-kisoista saa treenin. Vanha sanonta kuuluu "jos se on hauskaa, teet sen väärin" ja joku kuuluu myös sanoneen "cyclocross on hauskaa - ennen ja jälkeen kisan". Tänään kävin ajamassa HEL CX:n Paloheinän kisan.

Oli kisa sitten mikä tahansa, yleensä kisa-aamuna olen hyvin levoton. Tänään olo oli esim. endurokisoihin verrattuna huomattavasti levottomampi. Melkein keksin jo tekosyynkin olla lähtemättä. Kisapaikalla, ensimmäisen lämmittelykierroksen jälkeen, ajaminen tuntui heti niin pahalta, kuin olin odottanutkin. Rata oli linjattu Paloheinän mäen sivulle. Rata poikkesi lenkkipoluille, mutta oli suurimmaksi osaksi heinikon seassa poluilla ja muutama kohta oli metsäpohjaa. Mutaakin saatiin loppua kohden, kun rata pääsi paikoin pehmenemään. Radalla ei ollut montaa tasaista kohtaa vaan jatkuvaa ylä- ja alamäkeä ja joka kerta, kun vauhtiin pääsi, piti jarruttaa seuraavaan hitaaseen mutkaan ja kiihdyttää uudestaan. Tätäkö pitäisi sitten jaksaa lähes tunti ja vielä täysillä. Hyi.

Kisassa oli 48 kuskia ja taisin olla lähtökarsinassa noin puolenvälin paikkeilla. Oletin, että paikalla on kovia kuskeja paljon, joten konservatiivinen paikkavalinta. Ensimmäinen kierros menikin pääasiassa letkan perässä ajaessa. Muutamia ohituksia tein, mutta pian päädyin taas jonkun perään. Teknisemmillä kohdilla, mutkissa ja alamäissä, joissa olisin ollut selkeästi nopeampi, oli huonosti tilaa ohittaa. Kovin röyhkeä ohittaja en viitsinyt olla. Hypättävissä aidoissakin olisin ollut nopeampi, mutta ne olivat ohittamiseen liian kapeat ja niissäkin meinasin töräyttää edellä ajavan tai juoksevan perään.

Gaselli - Kuva: Taija Röynä

Liian hauskaa... - Kuva: Taija Röynä

No, muutaman kierroksen jälkeen pääsin ajamaan aika lailla omaa vauhtiani ja pahaltahan se alkoi tuntumaan. Todella pahalta. Kerkesin esim. tosissani toivoa rengasrikkoa, että voisin keskeyttää kisan. Renkaat kestivät. Parille viimeiselle kierrokselle elimistö kerkesi hieman tasaantua ja ne eivät tuntuneet aivan niin pahoilta. Parhaani yritin, mutta kärki tuli kierroksella ohi. Niinhän se aina tulee. Sijoitukseni oli 14. johon olen aivan tyytyväinen, vaikka treenin kannalta kisaan lähdinkin.

Ajaminen oli kisan aikana kamalaa. Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoi maistumaan. Rupesin jopa ajattelemaan, että oli ollut hauskaa. Reitti oli hyvä, cyclocrossarille todella sopiva rata. Todella nautinnollista ajaa pitkästä aikaa muullakin, kuin järeällä täysjoustolla. Hyvin se krossarikin kulkee, kun alusta ei ole kivikkoista ja juurakkoista. Vetopitoa renkaissa ei tietenkään ole, kun heikkoreitisenä välitykset loppuvat kesken ja polkeminen menee rykimiseksi. Poislukien ruuhkien aiheuttamat jalkautumiset, pystyin kaikki ylämäet kuitenkin ajamaan.

Miksi ylämäkeä on aina enemmän kuin alamäkeä? - Kuva: Taija Röynä

Krossilempi leimahti jälleen. Kaikkia mahdollisia kisoja en aio ajaa, mutta useampaan on tänä syksynä kyllä otettava vielä osaa.

Suuri kiitos niille, jotka näitä jaksaa järjestää ja organisoida!

Pyörän pesemiseen menikin sitten lähes yhtä pitkään, kuin kisan ajamiseen. Eilen uusitut ketju ja takapakka kiittävät. Takanavan laakeritkin vaihdoin uusiin, mutta eipä tuntunut pyörä rullaavan, takahaarukka kun oli tukossa mutaa ja heinää.

Ps. Reklamaatioiden jälkeen sijoitus näyttää pudonneen pari pykälää 16:ksi.

Mystistä voimaa..

Eilen salilla käydessäni kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia kuulokkeilla. Oli mukava palloilla salilla kuulokkeet päässä, omassa kuplassa. Siitä innostuneena tein tänään hurjan vedon - ajoin työmatkan kuulokkeet päässä!

Liikenneturvallisuuden nimissä olen hanakasti paheksunut kuulokkeet päässä pyöräileviä ihmisiä. Ja rullaluistelijoita sekä jalankulkijoita, jotka eivät ymmärrä väistyä kelloa kilisyttämällä tai huutamalla. Moralisointi sikseen, kuulokkeet päähän ja baanalle. (Musiikki kuitenkin niin hiljaisella, että ympäristön äänet kuuluivat selvästi.)

Olipas musiikilla jännä efekti. Ajoin menomatkalla Hallainvuoressa ja Herttoniemessä muutaman polkupätkän. Polkeminen tuntui normaalia kevyemmältä ja moni tekninenkin kohta tuntui menevän aivan huomaamatta. Hallainvuoren ollessa kyseessä, sanaa pitää käyttää erittäin varovaisesti, mutta flow saattaisi olla kuvaava termi. Mutta ehkä mielen flow, ei polkujen.

Kotimatkalla sama homma. Radion toivekonsertti tarjosi Celine Dionin The Heart Will Go Onia kun tanssahtelin ylös kohti Herttoniemen mäkihyppytornin mäkeä ja jaloissa tuntui olevan enemmän ruutia kuin aikoihin. Ajoin tietämättäni Stravalle yhden KOM:inkin Herttoniemessä. Hallainvuoren loppulaskuun valitsin soittolistaltani Method Manin Dangerous Groundsin. Boom! Kurkimäessä harkitsin vielä tekeväni ylimääräisen lenkin Kivikon poluilla, mutta koirat ja kokkaus odottivat kotona. Yleensähän työmatkoilla fiilis on se, että vaikka olisin päättänyt ajaa mahdollisimman paljon polkuja pitkin, päädyin kuitenkin ulkoilureiteille kun väsyttää.

No, ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tahkon kisa ja tämän viikon treenaukset ovat hieman ärsyttäneet kättä. Selvästi kipeämpi kuin viime viikolla. Pitänee antaa sille taas hetki lepoa.

Liekö sattumaa vai alitajunnan kepposia. Ehkä aiemmin tällä viikolla katsomani video inspiroi minua kaivamaan kuulokkeet naftaliinista.

Trek Enduro Series SM5, Tahko

Hissilinjan maisemat

Tahkon myötä virallinen kisakausi on nyt paketissa. Kauden odotukset ja tavoitteet eivät aivan toteutuneet. Melko aikaisessa vaiheessa kautta tulikin selväksi, että talven ja kesän aikana olisi pitänyt paljon enemmän tehdä töitä, mikäli kisamenestystä olisi toivonut. Kauden aikana tuli myös selväksi, että kisareissuissa itselleni antoisinta on kavereiden näkeminen ja kisahulina. Itse kisaamisesta en monessakaan kohtaa kuluneella kaudella tykännyt, koska jatkuvasti tuntui, että itsestä pitäisi saada enemmän irti. Alamäkiajossa uskon kehittyneeni, mutta kunto on varmaan viimekautista huonompi. Viime vuodelta en muista monestikaan tunteneeni, etteivät jalat kestäisi poljettavilla kohdilla mukana. Tänä vuonna tunne oli jatkuva. Viime vuonna ajoin myös Vuelta Vantaan, Pirkan Pyöräilyn ja Tour de Helsingin. Tänä vuonna ensimmäinen maantielenkki oli elokuun lopulla.. Toki ajoin läpi talven, mutta kovia treenejä ei oikeasti ihan hirveän montaa tullut. Minkähän takia ei polkutehokkuutta löytynyt?

No, kuten mainittua, kisareissut ovat mukavia. Tahkolle oli varattu iso mökki hyvälle porukalle ja sekä treeni- että ajopäivänä oli tarjolla hyvää ajoseuraa. Tres Durosia jouduin valitettavasti tällä kertaa edustamaan yksin.

Siirtymää Rahasmäeltä takaisin Tahkovuorelle

Treenipäivä meni alkuun ihan hyvin. Ajoimme EK1:n pariin kertaan, sitten laskimme mäen toiselle puolelle EK2:sta ja siitä poljimme Rahasmäelle, EK3:lle. GPS:n mukaan EK2:n alusta Rahasmäen erikoiskokeen kautta takaisin mäen päälle tuli 9,5 km lenkki. Jatkoimme pätkien ajamista kisajärjestyksessä, eli seuraavaksi El Grande ja Old School. Ensimmäisellä tai toisella laskulla Old Schoolia eturengas laski ilmat pihalle kulutuspinnasta. Siihen asti olin pitänyt 2,5 -tuumaista Minion DHF Exoa tuohoutumattomana renkaana. Pienellä pumppailulla rengas alkoi kuitenkin taas pitämään. Rengas meni ilmeisesti offcamber-mutkan jälkeen, kun en saanut klossia kiinni polkimeen ja ajoin keventämättä nurmikon välissä pilkottaviin kiviin. Lounastauon jälkeen takarenkaalle kävi sama homma, ilmeisesti samassa kohtaa ja samasta syystä. Takarengasta litku ei suostunut paikkaamaan, joten kävin vaihtamassa On-One Smörgåsbordin tilalle Ardentin Lust-runkoisena. Kyseinen Ardenthan nautti myöskin tuhoutumattoman renkaan mainetta kirjoissani..

Reilun lounastauon ja rengashommien takia aika alkoi käydä vähiin, joten EK6:n, eli Skimacin ehdin ajamaan vain kerran ja EK10:n eli El Finalen kahdesti. El Finalella jäin jopa yhtä DH-kivikon mutkaa ihmettelemään hetkeksi, mutten treenipäivänä saanut sisälinjan kautta sitä ajettua. Kivikon jälkeisessä rinnemutkittelussa ajoin taas jalka irti polkimelta kiviin ja puhkaisin tuhoutumattoman Lust-Ardentin. Talutin pyöräni pesupaikalle ja sen pestyäni sain renkaan taas pitämään, vaikka sekä kulutuspinnassa, että vanteen reunassa molemmissa oli pienet reijät.

Kisapäivä alkoi kuten yleensäkin. Ei olisi tehnyt mieli nousta, kroppa tuntui väsyneeltä ja aamupuuro maistui vähintäänkin yhtä tympeältä, kuin yleensäkin. Kilpailijakokouksen jälkeen yritin ajaa kunnon lämmöt päälle. Ajoin kolmeen kertaan veden ylittävän sillan kautta lahden ympäri ja muutaman kerran hotellin parkkipaikalta johtavaa mäkeä ylös ja sen reunaa tulevaa polkua alas. Sain kerrankin kunnon hien päälle ennen kisaa. Tiedä sitten, miten paljon siitä oli hyötyä. Ilma oli kylmä, joten paikalla ollessa kerkesi tulla vähän kylmä ja jalat meinasivat krampata ensimmäisen erikoiskokeen jälkeen, vaikka yritinkin ajaa mahdollisimman rennosti.

EK1/7, nimeltään B. Kuva: Mika Salminen

Ensimmäiset erikoiskokeet menivät jotenkin löysän tuntuisesti, mutta ilman suuria virheitä. Rahasmäellä, jonka alku oli muuten todella hauskaa ja vauhdikasta tykitystä, puhkaisin takarenkaan ensimmäisen neljänneksen aikana. Kumi piti jonkinlaiset paineet EK:n loppuun asti, enkä usko siitä hirveästi ajassa kärsineeni. Tupakaverini odotteli maalissa hänkin rengashommissa ja jäin siihen pumppailemaan ja heiluttelemaan kiekkoani. Kunnon paineita rengas ei tuntunut haluavan pitää ja rikoin venttiilinkin siinä korjausoperaatiossa. Onneksi endurosäkistä löytyi varaosia. Joku ystävällinen Pivot-kuski tuli tarjoamaan apua ja taisin kiukuspäissäni olla hieman töykeä. Siitäs sai, kun yritti auttaa! Ajoin siirtymän mäen päälle, missä oli kunnon pumppu. Sain renkaaseen jäämään hieman yli 2 bar ja lähdin ajamaan El Grandea. Eipä siinä kauaa mennyt, kun rengas rupesi taas tyhjenemään. Sen verran paineita se kuitenkin piti, ettei sortunut loivissa mutkissa alta. Kivet kolahtelivat vanteelle hieman normaalia enemmän, mutta vauhdin sain pidettyä silti ihan hyvin. Rengassäädöstä huolimatta sain El Grandelta parhaan EK-sijoitukseni, 47.

Lötsökumisena El Grandella. Kuva: Mika Salminen

El Granden jälkeen luovuin toivosta litkujen suhteen ja kaivoin endurosäkistäni sisärenkaan esiin. Sisurini olivat näköjään 26-tuumaiselle renkaalle tarkoitettuja, mutta mukavasti se venyi silti renkaan sisään. Painetta n. 2,7 bar ja kumi kesti kisan loppuun asti.

EK5:llä, eli Old Schoolilla tuli pieni källi siinä kuuluisimmassa kivikkomutkassa. Lähestyin kohtaa ylälinjaa pitkin, mutta ilmeisesti katseeni oli liian lähellä rengasta ja tiputin kesken lähestymisen itseni alalinjalle ja hölmöilyäni ihmetellessäni tökkäsin kesken mutkaa eturenkaani johonkin ja tipuin pyörän päältä. Ylemmät offcamber-mutkat sain sentään ajettua paremmin ja kevennettyä kivikoissa.

EK6:lla, jonka ajoin siis treenipäivänä vain kerran, meinasin hukata reitin pariin kertaan kokonaan. Yhdessä rinnemutkassa, jossa reitistä oli merkitty vain sisäkaarre, jouduin pysähtymään lähes kokonaan, että löysin seuraavat reittimerkinnät.  Viime vuonna puhkaisin kolme rengasta kyseisellä pätkällä, joten kun tänä vuonna siltä säästyin, voi pelkkää eksymistä pitää jo ihan hyvänä suorituksena..

EK6:n jälkeen oli pieni tauko, jonka jälkeen B, Länsi ja Old School ajettiin uudestaan ja lopuksi El Finale. B tuntui alkuun menevän ihan mukavasti, mutta lopun poljettavalla metsäosuudella meinasin ajaa yhden mutkan suoraksi ja siinä vaiheessa kuulin perästäni seuraavan kuskin räminän. Metsäosuuden jälkeen laskin kuskin ohi. Kylläpä syljetti, kun suuremmalla lähtönumerolla ajanut sai minut kiinni. Viimeiseen kivikkoonkin hän syöksyi suoraa ylälinjaa, jota itse en edes huomannut olevan olemassa. No, ohittanut kuski ajoi itsensä melkein 20:n sakkiin, joten ohitelkoon. Tötöilystä ja ohilaskemisesta huolimatta vain alle 3 sekuntia hitaampi EK-aika kuin ensimmäisellä kierroksella.

Viimeisille erikoiskokeille hieman sisuunnuin, kun ajoin peräkkäin tutun, itseäni hieman nopeamman kuskin kanssa. Länsi-pätkällä yritin saada häntä kiinni, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. EK-aikani parani kuitenkin ensimmäiseltä kierrokselta noin viisi sekuntia. Old Schoolilla taas ajoin edellä, enkä halunnut laskea häntä ohi. 10 sekuntia hän sai minua kiinni, mutta paransinpa itsekin EK-aikaani yli viisi sekuntia ensimmäiseen kierrokseen nähden. Viimeinen EK meni myöskin ihan mukavasti, vaikka alun poljettavaa osuutta en kovaa jaksanutkaan tykittää. DH-kivikko meni perusvarmasti ja treenipäivänä ihmettelemäni mutkan onnistuin ajamaan ylälinjan kautta.

El Finalen DH-rännin viimeinen jyrkkä kohta. Kuva: Kosti Koistinen

Kun kaksi viimeistä EK:ta meni mukavasti, äkkiseltään kisasta jäi ihan hyvä fiilis. Viimeisen EK:n maalissa läiskittiin ylävitoset ja kisakeskuksessa EBA tarjosi kuskeille oluet. Kuluneen kauden henkeen hävisin taas kaikille vakituisille kilpakumppaneilleni ja lopulta sijoitus oli aika suolainen 63.

Suoraviivaisella spekuloinnilla EK-aikojen perusteella voisi sanoa, että virheettömällä ajolla ja täysiä yrittämällä, lyhyeltäkin EK:lta lähtee äkkiä 5 sekuntia ajasta pois. Ja sehän tarkoittaisi melkein minuuttia koko kisassa. Tästä havainnosta sisuuntuneena kävin kisan jälkeisenä tiistaina ajamassa Kivikon Amerikka-trailia kymmenen toistoa sen mitä jaloista lähti (rikkoen samalla Tahkolta tartunnan saaneena Ardent Racen kahteen kertaan) ja tänään salilla vetämässä maasta. Täältä tullaan 2015!