Kylmää pakoon!

Lähdimpäs kylmää pakoon Teneriffalle. Viimeksi kun kyseisellä saarella olin, majoituin El Medanossa. Se on pienehkö ja hiljainen kylä, mutta sieltä sai halvan majoituksen ja se oli alueella, jonka sisällä edellisen reissun maastopyöräilyt järjestänyt Lavatrax operoi. Tällä kertaa halusin olla hieman omatoimisempi, joten otin majoituksen Los Cristianosista. Bussilla pääsee ylös polkujen lähelle ja bussiasema on lähellä hotellia. Kätevää.

Spessu kotona

Täysin omatoiminen en matkallani ole. Otin ennen reissuani yhteyttä No Limits Tenerifen Mikeen, jolta kyselin muutaman opastetun reissun perään. Olisin ollut kiinnostunut menemään pohjoisen dh-reiteille, mutta valitettavasti yksinäisenä asiakkaana matka sinne olisi tullut turhan kalliiksi. Mike vasta aloittelee yritystään, joten suurta asiakasruuhkaa ei vielä tällä hetkellä ole. Päätin kuitenkin ottaa alkuun pari ajopäivää Miken kanssa. Ensimmäinen oli The Retamares Tour ja toinen The Vilaflor Trails.

Spessu hotellissa

Ensimmäisen ajopäivän suunnitelma oli tavata bussiasemalla 9.00 ja ottaa siitä bussi Vilaflorin ohi Las Lajasin leirintäalueelle. Heräsin hyvissä ajoin ja kävin kaksilla aamukahveilla. Bussiasemallakin olin ajoissa, mutta kerkesin jo huolestua, kun yhdeksän aikaan, eikä aivan heti sen jälkeenkään ketään maastopyöräilijältä näyttävää näkynyt. Lopulta pienen pieni pyörätelineellä varustettu valkoinen auto ilmestyi bussiasemalle. Sään, tai jonkun muun ihmeen takia bussi ei kuulemma ajaisi Vilafloria ylemmäs, joten Miken tyttöystävä toimisi apukuskina ja menisimme autolla ylös.

Ajoin myös tammikuun reissulla Lavatraxin Darranin opastuksella Retamaresista lähtevän reitin. Miken reitti alkoi samasta paikkaa, mutta eräällä vanhalla, ilmeisesti vedenpuhdistusasemalla, pysähdyimme ja lähdimme kantamaan pyöriä jyrkännettä ylös. Hetken kantamisen jälkeen päädyimme paikalle, josta Darranin The Pipeline Passagen singletrack-osuus alkoi. Vaikka myös Darranin versio Retamaresin reitistä oli mukava, Pipeline Passagen polut kelpasivat myös oikein hyvin. Miken mukaan tällä tavalla saisi minimoitua asfaltilla ajettavat laskumetrit. Retamaresin reitillähän tammikuussa ylikuumensin jarrulevyn, joten ajatus kuulosti hyvältä.

Pipeline Passage oli Miken kanssa huomattavasti sujuvampi ajaa kuin Darranin ja edellisen reissun puolalaisten kanssa. Ei ollut isää vääntämässä rattaitaan tai ajamassa harhaan. Eikä ketään tarvinut odotella. Valitettavasti näin ajettuna reitti oli myös nopeammin ohi. Ajoimme asfalttisiirtymän seuraavan polun alkuun, missä pähkäilimme, ajaisimmeko suoraan alas, vaiko vasta tauon jälkeen. Sää oli hyvä ja lähellä oli edullinen ja perinteinen ruokapaikka, joten pidimme tauon.

Tauon jälkeen ajoimme viimeisen polku- ja hiekkatieosuuden, joka sekin oli edelliseltä reissulta tuttu. Hauska pätkä, mutta taaskin ilman odottelua nopeasti ohi. Laskimme Miken kanssaa hetken samaa matkaa asfalttitietä, kunnes tiemme erosi Aronan kohdalla. Laskin itsekseni useamman sadan metrin korkeuseron alas Los Cristianosiin. Yritin poiketa joutomaan puolelle jonkun kerran, mutta ei sieltä ajettavaa löytynyt. Ajelin vielä pienen lenkin kaupungissa, ennen kuin menin takaisin hotellille. Kello oli ehkä yksi ja ajojalkaa olisi kyllä vielä kutittanut. Mittarin lukemia on hieman hankala tulkita, mutta varsinaisen kunnon ajamisen osuus jäi alle tuntiin. Toki Mike sanoi olleensa yllättynyt, ettei hänen tarvinut matkalla odotella ollenkaan ja tyypillisten asiakkaiden kanssa sama reitti kestää 2-3 tuntia.

Toisena ajopäivänä pääsimme bussilla Vilafloriin ja tarkoituksena oli polkea enemmän kuin ensimmäisenä päivänä. Ja mehän totisesti poljimme. Nousimme Vilalforista hetken asfalttia pitkin huoltotielle, jota ajelimmekin sitten hetken aikaa. Huoltotieosuudenkin olin ajanut aiemmin, mutta Darranin kanssa jatkoimme nousemista pidempään ja nousun jälkeinen alamäki ei ollut kovinkaan kummoinen. Miken versio taas tarjosi parasta alamäkeä, mitä Teneriffalla olen saanut. Paras osuus oli nimeltään Teatime, lähistöllä olevan Cruz de Tean mukaan. Melkeinpä dh:n puolelle menevää tykitystä kapealla polulla.

Teatimen jälkeen oli sekoitus asfalttisiirtymää ja epämääräisiä kivikkoisia polkuja. Poluilla sai polkea ylämäkeen, taluttaa ylämäkeen, taluttaa allekirjoittaneelle liian hankalia switchbackeja alas ja myös kantaa pyörää kivenlohkareiden välissä. Lopulta löysimme Mirador de le Centinelan näköalapaikan alhaalta lähtevälle polulle, joka oli taas tuttu ja hauska osuus. Jatkoimme sitä moottoritielle asti, jonka jälkeen kurvailimme vielä melko tasaisella alueella rantaa pitkin vajaa kymmenen kilometriä. Mikellä olisi ollut vielä joku valinnainen ässä hihassa, mutta päätin jättää sen ässän vetämättä. Miken vauhti oli tasaisella ja siirtymillä juuri sen verran reipas, että perässä pysyminen, ainakin High Roller kakkosilla alkoi imemään mehuja pois. Evästaukojakaan emme olleet pitäneet. Valinta osoittautui järkeväksi, koska sen jälkeen asfalttia pitkin sai ajaa vielä toistasataa nousumetriä vastatuuleen ennen lohdun tuovaa laskua Los Cristianosiin.

Toinen ajoipäivä oli erittäin antoisa, vaikka lopun joutomaa-ajelu ei kovin kiinnostavaa hauskojen alamäkien jälkeen ollutkaan. Tulipahan kuitenkin poljettua. Polkeminen olisi tosin hauskempaa jos Spessun hissitolppa olisi mukana ja kunnossa tai jos edes jäykän tolpan saisi nostettua tarpeeksi korkealle. Eipä tuo Spessu mikään xc-pyörä olisi siltikään. Mittarin mukaan matkaa kertyi 49 kilometriä, nousumetrejä 620 ja laskua reilu 2000 m. Huomiselle suunnittelemallani reitillä olisi myöskin nousumetrejä luvassa, mutta onneksi ei tarvi Miken vauhdissa yrittää pysytellä.

Ensimmäisenä päivänä en ottanut videota laisinkaan, koska ajoin fullface-kypärällä ja kamerakiinnityksen kanssa on aina hieman säätämistä. Toisen päivän ajeluista koostin videon. Jota en sitten näköjään saa youtubeen ladattua, kun hotellin maksulliseen nettiin sijoittamani 2€ ei näytä moiseen toimintoon riittävän. Kuviakaan en reiteiltä ottanut, joten mediasisällöltään tämä jää varsin köyhäksi postaukseksi.

Isänpäivän ajelut

Isänpäivän kunniaksi sain isäni houkuteltua kokeilemaan maastopyöräilyä. Hauska homma. Yritin suositella flättipolkimia, mutta lukoista hän tykkää. Isäni lähettyvillä Meri-Rastilassa kun ei ole juurikaan sileitä polkuja ja märkääkin oli, itseäni hiukan kauhistutti ajatus ensikertalaisesta maastopyöräilijästä lukkopolkimilla. Varsinkaan kun rengastus ei ollut räkäkumia. Enpä muuten muista, milloin olisin noin liukkaassa metsässä ajanut. Muutama päivä aiemmin, kun työmatkalla polkuja ajelin, ei olosuhteet olleet läheskään niin haastavat. No, hyvin se silti meni ja hauskaa oli. Taisi isukkiinkin, ainakin hetkellisesti, mtb-kärpänen puraista!

Aiemmin kun asuin Rastilassa, tuli noita Vuosaaren polkuja ajeltua enemmänkin. Meri-Rastilassa on hauskoja pätkiä, joskaan ei kovin kattavaa verkostoa, mutta silti sääli, että pian osa niistä rakennetaan umpeen. Varsinkin parhaat alamäkipätkät. Pitääpä vielä eksyä sille suunnalle uudestaankin.

Viime viikon podin polvea, joten työmatkoja en ajanut olleenkaan. Lauantaina kävimme tyttöystävän kanssa ajamassa pienen lenkin (Samuli tartuttaa lähipiiriin mtb-kuumetta) ja sunnuntaina kävin Calpiksessa. Calpiseen lähdin hyppyhengellä, mutta mutaisen sään takia hyppisestä ei tullut oikein mitään. En saanut tai uskaltanut ottaa vauhtia tarpeeksi. Muta söi vauhtia ja toisaalta, kun muutaman kerran pyörä lipsahti juuri hyppyyn valmistautuessa, siitä jäi pieni kammo. Kaatua en tainnut kertaakaan, mutta muutaman kerran meinasin hypätä sivuun alastulosta tai pöydän päältä. Mutta tulipa sieläkin käytyä.

Tällä viikolla ajoin töihin ja polvi on ollut lähes oireeton. Tänään olin hetken polvillani ja sen jälkeen polvi tuntui hieman huonolta. Meinasin alkavalla viikolla käydä joku päivä ennen töitä joko Savelassa tai jossain skeittiparkissa vähän leikkimässä dirttipyörällä, mutta saapa nyt nähdä. Rauhallinen pyöräily ei tunnu missään, mutta hyppiminen kovalla pyörällä hieman kammoksuttaa, joskin samalla myös innostuttaa.

Harrastesarja, Cyclocross SM 2015

Viime viikonloppuna ajettiin cyclocrossin SM-kisat Tampereella. Sää oli sopiva (sateinen) ja rata sen myötä hyvässä kunnossa. Alussa mutarinnettä ylä- ja alamäkeen, vähän rantahietikkoa ja radan lopulla oli nurmikkoa ja muutama hypättää este. Pari puusiltaa oli matkan varrella, joista yhdelle ajettiin hieman viistossa, joten varovainen sai olla. Alun mäkeä lukuunottamatta, joka sekään ei korkea ollut, rata oli pannukakkua. 

Kontulan kisan jälkeen olin hyvällä kisafiiliksellä liikenteessä ja skinsuit kireänä. Harrastesarjassa oli muutama kourallinen kuskeja ja ajoaika olisi n. 30 min. Lähdin liikkeelle n. puolivälin paikkeilta, mutta jo lähtösuoralta ensimmäiseen mutkaan mentäessä olin kärjen tuntumassa. Ensimmäisessä ylämäessä ohitin muutaman tyypin ja mutarinteessä taisin olla jo kolmantena.

Rannan reunaa ajettaessa limaisessa mutkassa edelläni ajava teki jalkakosketuksen ja jouduin itsekin pysähtymään. Ohitin juoksemalla itseni toiseksi, mutta kun hyppäsin takaisin pyörän selkään, ketjut tippuivat. Etuvaihtajalla en saanut ketjua nostettua, joten nousin pois pyörän selästä ja ropasin ketjut käsin paikalleen. Menetin muutamia sijoja, mutta pääsin takaisin vauhtiin - ainakin hetkeksi, ketjut tippuivat uudestaan. Nostin ne taas takaisin ja hypätessäni pyörän selkään polkaisin tyhjää - ketju poikki. Ilmeisesti ketjua jatkaessani olin tehnyt huonon liitoksen, koska katkennut linkki oli pikaliittimestä seuraava. Pari viikkoa se oli kuitenkin kestänyt. 

Eeppinen harrastekisa oli ohi, ennen ensimmäisen kierroksen puoliväliä. Harmitti. Harmitti vietävästi. Vaikka kyse olikin vain harrastesarjasta, olisi ollut kiva kisata, kun vauhti tuntui kerrankin siltä, että olisi saattanut pärjätäkin. Ja kun kisoja aina stressaan sekä herätykset, syömiset ja asennoitumiset pitää hoitaa, niin tylsähän se on kaikki tehdä turhaan. Plus, että viikon pyörätreeni pitäisi hoitaa jollain muulla tavalla. Blaah. Noh, ajoin Herttoniemen lenkkipoluilla mäkitreeniä seuraavan päivän työmatkalla. 

Keskiviikkona kävin taas rakentelemassa pientä projektiani. Se edistyy pikkuhiljaa. Rakennelmaa piti tietenkin testailla ja kompuroin siinä samalla aika moneen kertaan. En tiedä, satutinko siinä itseni, vai ärtyikö n. viikko aiemmin niksauttamani polvi. Illalla polvi kuitenkin oli kipeä, eikä esim. portaiden kävelemisestä meinannut tulla mitään.

Polvi vaivaa edelleen, joten huominen VPCX taitaa myöskin jäädä ajamatta. Kylläpä taas harmittaa, kun juuri aloin pääsemään kuntoilun ja krossaamisen makuun ja jälleen koneisto ottaa vastaan. 

Kontulan Kelkkamäen cyclocross-kisa

Viikko sitten syttyneen krossikipinän innoittamana meinasin ajaa joko keskivikkoisen Yksivaihteen cyclocross-kisan tai sitten Kontulan Kelkkamäen kisan. Yksivaihteen kisa oli itseasiassa ensisijaisena listalla, mutta kun sen päivää muutettiin torstaista keskiviikolle, enkä sitä huomioinut, jäi se kisa ajamatta. Torstai oli minulla vapaapäivä ja taisin huomata vasta aamulla, että kisa olikin jo ajettu. No, kävin kaivelemassa lohdutuksena vähän maata, mutta siitä lisää myöhemmin.

Projekti aluillaan...

Cycle Club Helsingin järjestämä Kelkkapuiston krossikisa on jonkun aikaa ajettu joka syksy. Välillä se on toiminut samalla cyclocrossin SM-kisana. Ajoin kisan viimeksi kaksi vuotta sitten, avoimessa sarjassa toki. Avoin ajaa n. 30 minuuttia, eli pääsee oikeita kisakuskeja hieman helpommalla. Avoimelle luokalle rata on myös helpompi, kun lähtö ajetaan ensimmäisenä, eikä rata ole ehtinyt juurikaan kulumaan.

Parin vuoden takaisesta kisasta päällimmäinen muistikuva oli tylsä ja erittäin raskas rata. Pääasiassa hiekkatietä kumpuilevalla alueella. Yksi lyhyt pehmennyt nurmikkokohta ja kaksi nurmella tai polulla olevaa nousua. Muuten kovaa hiekkatietä. Vauhti tapettiin toki jatkuvasti jyrkillä mutkilla. Tämän kokemuksen perusteella en kisan viihdyttävyydelle odotuksia asettanut. Pakollinen treeni, that's it.

Avoimen luokan lähtö oli sunnuntaina 10.30. Aamulla meinasi tulla hieman kiire ja olin vähän ennen kymmentä paikalla. Onneksi paikalla oli muutama tuttu naama ja sain apua numerolappujen kiinnittämisessä. Hienon skinsuitin riisuminen lappujen kiinnittämiseksi olisi ollut melkoinen homma. Ennen tutustumiskierrosta piti vielä porukoissa manailla radan tylsyyttä.

Monumenttimäen nousu. Kuva: Taija Röynä

Lähdin tutustumiskierrokselle ja rata nousi heti Kelkkapuiston mäelle, jonka päällä on joku vielä vieraaksi jäänyt monumentti. Monumentilta laskettiin kurainen jyrkähkö lasku takaisin hiekkatielle. Kurassa oli vaikea hallita vauhtia ja tielle piti kääntyä 90 astetta ja olipa siinä vielä lähes droppimainen loppujyrkentymäkin ennen tietä. Hah, olipas krossarilla ajettuna hölmön ja hauskan tuntuista. Tie lähti viettämään alas päin, josta sai kerättyä vauhtia seuraavaan nousuun. Nousu johti puiston toisen mäen päälle, josta laskettiin mutaiseksi kulunutta nurmikkolaskua alas ja takaisin kohti kohti monumenttimäkeä. Tässä vaiheessa minulla nousi leveä hymy huulille. Rimpulapyörällä liukkaaseen alamäkeen. Hauskaa!

Yhtä nousua lukuunottamatta loput radasta ajettiin hiekkateitä pitkin, eikä sen kummempia kommervenkkejä matkalla ollut. Toki pakolliset tukkiesteet oli ja muutama jyrkkään mutkaan johtavaa lasku kului pehmeäksi ja niihin oli hieman haasteellista saada cyclocrossarin jarrutehoilla vauhti tiputettua sopivaksi. Pyörsin siis ennakkoluuloni, rata oli muutaman kinkkisen kohdan ansiosta melkoisen hauska.

Kuva ei valehtele, kovaa ajettiin. Kuva: Taija Röynä

Ensimmäistä kierrosta lukuunottamatta tässä ei paljoa juostu. Kuva: Taija Röynä

Kisa meni normaaliin tyyliin. Olin lähdössä jossain puolen välin paikkeilla ja ajauduin ensimmäisissä mutkissa ruuhkaan. Aika nopeasti tilaa alkoi tulemaan ja pystyin ajamaan omaa vauhtiani. Sopivaa ajoporukkaa ei muodostunut vaan ohittelin porukkaa tasaisesti. Jossain kohtaa rupesi tuntumaan pahalta, mutta pyrin tasaisemmilla kohdilla hieman palautumaan. Ajoaika oli tosiaan kaavailtu noin 30-minuuttiseksi, joten kolmen (vai oliko vain kahden) kierroksen jälkeen, kun jäljellä olevaksi ilmoitettiin vielä kolme kierrosta, olin hieman epäuskoinen. Kärki ajoi kisan noin 35 minuuttiin, itselläni meni n. 39. No, enemmän vastinetta rahoille.

Karvas ohitus maalisuoralla. Kuva: Taija Röynä

Ajo meni ihan mukavasti, jopa ajon aikana oli paikoitellen hauskaa (eli ajoin liian hitaasti). Hieman jäi harmittamaan, että maalisuoralla joku ajoi minusta ohi, vaikka jo useampi mutka aiemmin huomasin, että joku lähestyy ja parhaani yritin pitääkseni hänet takanani. Lähteneitä taisi olla 30, joista 28 pääsi maaliin ja itse olin 8. Jos nyt avoimen luokan sijoituksia kukaan laskeskelee.

Kiitokset järjestelyistä CCH:lle ja ajoseurasta kilpakumppaneille. Kisan jälkeen alkoi tulla niin kylmä, etten jaksanut jäädä pitämään karnevaaleja yllä. Avoin harrastesarja oli kuitenkin käsittääkseni osallistujamäärältään suurin lähtö.

Seuraava krossietappi olisi ensi viikonloppuna SM-kisat Tampereella.

Savelan dirttijamit

Kävimme koirien kanssa palloilemassa Savelassa tänään. KaruMTB järjesti siellä dirttijamit. Mukavasti motivaatiota oman dirttipyörän odotteluun..

Metukkaa kaupan! (video)

Laitoinpa Metan rungon myyntiin reilu viikko sitten. Päätin väsätä oikein myyntivideon, kun ei kauppa ruvennut heti käymään!

Videon jälkeen pyörä tuntuukin niin hyvältä, ettei sitä välttämättä tarvitsisi edes myydä..

Vanha suola janottaa - HEL CX Paloheinä

HEL CX Paloheinä - Kuva: Taija Röynä

Ennen kuin maastopyöräilystä innostuin täysillä, cyclocross oli ykköslaji. Viime vuonna en saanut ajetuksi tässä hienossa kisaformaatissa kisan kisaa. En virallisia, enkä epävirallisia kisoja. Lisenssittömälle kuskille tosin kaikki kisat ovat enemmän tai vähemmän epävirallisia, vaikka harrastesarjassa johonkin SPU:n alaiseen kisaan osallistuisikin. No, onneksi pääkaupunkiseudulla pyörii nykyisin erittäin aktiivinen krossiskene. Tärkeimmät krossitapahtumat ovat lajityypillisempi HEL CX -sarja ja toinen, cyclocrossin sääntöjä väljemmin tulkitseva VPCX. CCH on myös tavannut järjestää Kontulan Kelkkapuistossa kisan (virallinen!) ja Yksivaihde.netin porukalla on kai myös jotain aktiviteettiä.

Kisatarjonta on hyvä ja itselläni treenimotivaatio välillä hukassa. Nyt kun talven aikana meinasinkin treenata. Cyclocross-kisoista saa treenin. Vanha sanonta kuuluu "jos se on hauskaa, teet sen väärin" ja joku kuuluu myös sanoneen "cyclocross on hauskaa - ennen ja jälkeen kisan". Tänään kävin ajamassa HEL CX:n Paloheinän kisan.

Oli kisa sitten mikä tahansa, yleensä kisa-aamuna olen hyvin levoton. Tänään olo oli esim. endurokisoihin verrattuna huomattavasti levottomampi. Melkein keksin jo tekosyynkin olla lähtemättä. Kisapaikalla, ensimmäisen lämmittelykierroksen jälkeen, ajaminen tuntui heti niin pahalta, kuin olin odottanutkin. Rata oli linjattu Paloheinän mäen sivulle. Rata poikkesi lenkkipoluille, mutta oli suurimmaksi osaksi heinikon seassa poluilla ja muutama kohta oli metsäpohjaa. Mutaakin saatiin loppua kohden, kun rata pääsi paikoin pehmenemään. Radalla ei ollut montaa tasaista kohtaa vaan jatkuvaa ylä- ja alamäkeä ja joka kerta, kun vauhtiin pääsi, piti jarruttaa seuraavaan hitaaseen mutkaan ja kiihdyttää uudestaan. Tätäkö pitäisi sitten jaksaa lähes tunti ja vielä täysillä. Hyi.

Kisassa oli 48 kuskia ja taisin olla lähtökarsinassa noin puolenvälin paikkeilla. Oletin, että paikalla on kovia kuskeja paljon, joten konservatiivinen paikkavalinta. Ensimmäinen kierros menikin pääasiassa letkan perässä ajaessa. Muutamia ohituksia tein, mutta pian päädyin taas jonkun perään. Teknisemmillä kohdilla, mutkissa ja alamäissä, joissa olisin ollut selkeästi nopeampi, oli huonosti tilaa ohittaa. Kovin röyhkeä ohittaja en viitsinyt olla. Hypättävissä aidoissakin olisin ollut nopeampi, mutta ne olivat ohittamiseen liian kapeat ja niissäkin meinasin töräyttää edellä ajavan tai juoksevan perään.

Gaselli - Kuva: Taija Röynä

Liian hauskaa... - Kuva: Taija Röynä

No, muutaman kierroksen jälkeen pääsin ajamaan aika lailla omaa vauhtiani ja pahaltahan se alkoi tuntumaan. Todella pahalta. Kerkesin esim. tosissani toivoa rengasrikkoa, että voisin keskeyttää kisan. Renkaat kestivät. Parille viimeiselle kierrokselle elimistö kerkesi hieman tasaantua ja ne eivät tuntuneet aivan niin pahoilta. Parhaani yritin, mutta kärki tuli kierroksella ohi. Niinhän se aina tulee. Sijoitukseni oli 14. johon olen aivan tyytyväinen, vaikka treenin kannalta kisaan lähdinkin.

Ajaminen oli kisan aikana kamalaa. Puolisen tuntia kisan jälkeen alkoi maistumaan. Rupesin jopa ajattelemaan, että oli ollut hauskaa. Reitti oli hyvä, cyclocrossarille todella sopiva rata. Todella nautinnollista ajaa pitkästä aikaa muullakin, kuin järeällä täysjoustolla. Hyvin se krossarikin kulkee, kun alusta ei ole kivikkoista ja juurakkoista. Vetopitoa renkaissa ei tietenkään ole, kun heikkoreitisenä välitykset loppuvat kesken ja polkeminen menee rykimiseksi. Poislukien ruuhkien aiheuttamat jalkautumiset, pystyin kaikki ylämäet kuitenkin ajamaan.

Miksi ylämäkeä on aina enemmän kuin alamäkeä? - Kuva: Taija Röynä

Krossilempi leimahti jälleen. Kaikkia mahdollisia kisoja en aio ajaa, mutta useampaan on tänä syksynä kyllä otettava vielä osaa.

Suuri kiitos niille, jotka näitä jaksaa järjestää ja organisoida!

Pyörän pesemiseen menikin sitten lähes yhtä pitkään, kuin kisan ajamiseen. Eilen uusitut ketju ja takapakka kiittävät. Takanavan laakeritkin vaihdoin uusiin, mutta eipä tuntunut pyörä rullaavan, takahaarukka kun oli tukossa mutaa ja heinää.

Ps. Reklamaatioiden jälkeen sijoitus näyttää pudonneen pari pykälää 16:ksi.