Kymi Anti-Flow järjesti talvi-DH -kisan Uuperinrinteillä lauantaina. Olin taas innoissani lähdössä kokeilemaan onneani alamäkikisaamisessa. Yritin etukäteen tiedustella, miten nastarenkailla pärjäisi, enkä ainakaa suoraa tyrmäystä mistään saanut. 26-tuumaisiin kiekkoihin minulla on käytetyt Freddy's Revenget, joita en ollut testannut vielä kertaakaan. Väänsin ne vanteille ja otin nokan kohti itää.
Uuperissa oli taas letkeä meininki. Paikalla oli parisenkymmentä pyöräilijää ja toki myös laskettelijoita. Suurimmalla osalla pyörälijöistä oli ruuvirenkaat vanteilla. Ilmottautumisen ja pukeutumisen jälkeen tunkkasin pyörän radan alkuun. Rata oli liukas, ehkä liiankin liukas. Yritin radan alussa olevat tuplat ylittää manuaalilla, mutta välissä oli lunta, joten vauhti tyssäsi siihen. Mutkan jälkeisen step downin yritin rullata, mutta etupyörä sukelsi lumeen ja minä perässä. Olisihan siinä tosin ollut ohituslinjakin. Seuraavan hypyn kiersin sivusta ja sen jälkeen alkoi jyrkempi ja jäisempi osuus. Ennen jyrkkiä kohtia pysähdyin lähes kokonaan, koska en luottanut renkaiden pitoon ollenkaan. Hyppyreiden jälkeisellä osuudella on useampi laituri ja niillä sentään pitoa oli edes jonkin verran. Hauska homma, että märkä lauta on joskus se pitävämpi materiaali. Loppukivikossa liukastelin holtittomasti ja kävin taas kerran nenälläni. Eihän siinä niin pitänyt käydä, olin tullut voittamaan!
Uuperissa on Suomen nopein ankkurihissi. Se yhdistettynä sohjoiseen hissilinjaan aiheutti sen, että ensimmäisellä yrityksellä en päässyt edes puoleen väliin rinnettä. Yritin tunkata, mutta alkunousu on niin jyrkkä, etten päässyt sitä ylös. Rullasin alas ja yritin uudestaan hissillä. Pääsin jyrkimmän kohdan, mutta loppu meni silti taluttamiseksi. Pakarat oli entisestään kipeät viiden työmatkapyöräilypäivän ja tiistaisen Pikkukosen hyppyrin mäkijuoksuintoilun jäljiltä, joten sohjossa tunkkaaminen ei herkulta maistunut.
Toinen lasku meni sentään kokonaan pystyssä, mutta vauhti oli sitä luokkaa, etten varmaan olisi yhdestäkään hyppyristä saanut edes keulaa ilmaan. Ajattelin siinä vaiheessa, että jos kolmannella laskulla ei ala homma maistumaan, jätän leikin siihen ja kaivan kameran autosta esiin. Hissi ei taaskaan ollut suosiollinen ja tunkkasin puolet rinteestä. Kolmannesta laskusta ei jäänyt mitään sanottavaa. Päätin hakea kameran autosta, mutta harkitsin silti ajavani hitaan kisalaskun, että saisin edes jonkun tuloksen. Kaksi ensimmäistä DH-kisaa DNS:nä ei paljoa ajomiestä mairittele.
Homma meni lopulta niin, että noin viikko sitten käsiin saamani Nikon D90 oli paljon kiinnostavampi kuin jumbotuloksen ajaminen kisassa, joten tarvoin lumihangessa kisan ajan kameran kanssa.
Uuperi talvi DH 2015 from Samuli Hellberg on Vimeo.
Nössöily harmitti hiukan, mutta videoiden kanssa on kuitenkin mukava näperrellä. D90:ssä ei ole videolle automaattitarkennusta ja suurimman osan kuvasin kiinteällä 50-millisellä objektiivilla. Polttoväli on melko pitkä croppikennoiselle kameralle ja liikkeen seuraaminen on tarkkaa puuhaa. Kuva miellyttää kuitenkin silmää ja syväterävyydellä on mukava leikkiä.
Kun kisa oli ohi, kävin vielä hinkkaamassa kisapätkän ensimmäisiä hyppyjä ja onnistuinkin ne lopulta ajamaan. Ensimmäinen mutka, josta hyppyihin ajettiin, oli hieman sohjoinen ja oikeastaan paljon pitävämpi, kuin mitä pää antoi uskoa. Varmaan loppuratakin olisi ollut nopeammin ajettavissa, kun olisin vain totutellut lipsuvaan tunteeseen. Olen kuitenkin loukannut itseäni ihan tarpeeksi monta kertaa pyörähommissa, joten ehkä joskus on syytä myös luovuttaa. Ja kuvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti